Vihreä tapetti

Bzzzzz..... Odotan käsi kahvalla. Kahva on ruuvattu kiinni löysästi ja päästää äänen, kun irrotan käteni odottamiseen turtuneena. "Helou, käy sisään." BZZZZZZ. Ovi avautuu löysästä kahvasta.

Kipuan yhä ylemmäs. Ystävätär asuu ylhäällä! Tiedossa on jotakin kiehtovaa. Hän on leiponut sipulipiiraan, tarjolla on myös hunajavohveleita. Natustamme, juomme Frantsilan yrttitilan Juhlamieltä, vettä, punkkua. Paheelliset torstaiseurat, ei voi muuta sanoa. Huoneen seinillä on vihreä tapetti. Keittiö on keltainen, kaapinovet punaiset. Suuri kirjahylly, asiaankuuluvan harsuiset kasvit: tuonenkielo, kohtalonpensas.

Hän on kollegani, yhdessä työssä. Puhumme kääntämisestä ja lauseiden viikkaamisesta. Ajaudumme analysoimaan ihmisiä. Koetamme etsiä tava-tava-tavallisuuden ydintä. Se on yllättävän vaikeaa. Lopulta päädymme johonkin alustavaan hypoteesiin: hieman natiseva parisuhde, kammo ja sääli ei-suhteellisia kohtaan, heteroseksuaalisuus, kokoomuslaisuus, varmuus siitä että on oikeassa, television katsominen, videoiden vuokraaminen (vai ovatko ne jo dvd-issä, nuo tavatavat?), Dr.Phil, lapset, nyanssitajuttomuus, huumorintajun karkeus.

"On se surullista", sanon. "Nyt mulla ei ole enää pääsylippua niihin piireihin. Suhteettomana olen vaarallinen." Nauramme vihreässä huoneessa. Harmittaa, ettei ole kameraa, kamera on Kissan mukana Afrikassa.

Keskustelemme yhteisistä tuttavista. Ystävätär käyttää tiuhaan käsitettä "viihdearvo". Päivittelemme, kuinka epätasaisia ihmiset ovat: hirviöltä vaikuttava voi olla sisäisesti puhdas, PaulMacCartneyklooni uskomattoman ilkeä. Kerron ystävättärelle poikien prostituutioretkissä vieraissa kaupungissa ja laivakilpailuista, häntä kuvottaa. "Tuo on lamaannuttavaa. Noin pahaa ei voi edes kuvitella." En voi olla miettimättä, kuvottaisiko minuakin, jos olisin liikkunut enemmän tyttöjen kanssa. Minä kuulin nuo jutut jo kymmenen vuotta sitten. Tai jos olisin vain ollut yksin, tai vain tehnyt töitä.

Oloni on tyyni, kiitos keskustelun ja punkun. Nousen lumiset portaat, kuljen Jääkärinkatua. Olen reipas, en pelkää. Mitäpä tässä. Matkalla mietin, miksi olen pyörinyt niissä piireissä kuin olen, miksi nyt pyörin niissä joissa pyörin.

Miksi onnettomat ihmiset ovat onnellisia kiehtovampia. Ystävätär on alkanut opiskella psykologiaa. Pitäisiköhän minunkin. Pitkästä sivuaineesta voisi venyttää loputkin. Mennä terapeutiksi... en kestäisi, ei. Kahdeksan tuntia päivässä olisi liikaa. Yksikin päivässä olisi liikaa. Alan olla tyytyväinen asioiden kulkuun. Olen vapaa, hyppelehdin mymmelinsaappaissani kotiovelle saakka.

Huomenna aamulla vesijuoksu. Pitää mennä nukkumaan. Tiistaina on kirjatyöni deadline. Siihen asti on nukuttava, hengitettävä, luettava, kirjoitettava, googlattava, lykättävä elämä. Mutta vesijuoksemaan on mentävä, jotta happi kulkeutuu aivoihin saakka.

Kunpa elämä olisi yhtä keskustelua ja kulkemista, asunnoista ja puutarhoista toisiin tanssimista, tanssituntia, keskustelua, pulkkamäkeä, kirjeitä, ystävättäriä, juoksualtaan turkoosia. Muistan äkkiä lettinauhakäärmeen, mutta en salli surua, en ystävättären jälkeen. Miehettä on kevyempi olla.

Laitan vielä Os Mutantesit soimaan. Kuuntelen sanat: Tahdoin laulaa auringonvälkkeisen lauluni, nostin purjeet tuuleen, päästin tiikerit ja leijonat irti pihalle, mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen. Vaadin puhtaasta kirkkaasta teräksestä tehdyn tikarin tappamaan rakkauttani, ja tein sen viiden aikaan Keskuskadulla, mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen. Vaadin että unelmien lehdet istutetaan valoisaan puutarhaan, lehdet tietävät kuinka etsiä aurinkoa, mutta ihmiset ruokasalissa, nämä ihmiset ruokasalissa, ovat ihmiset ruokasalissa. Mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen, nämä ihmiset ruokasalissa, ihmiset.

Jotain kummallista on tapahtunut. En enää pelkää pimeää. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pelkää. Osaan nukahtaa yksin, en pelkää pimeää. Ajatella, joku oppii sen ollessaan viiden, toinen kolmekymmentäyksivuotiaana, joku ei ikinä. Ei, tajusin se jo aiemmin, mutta en ole ehkä muistanut vielä kirjoittaa.

Miten seesteinen olo.