Darrapohdintaa

Kamera on hauska kumppani. Sillä tallentuu sellaista historiaa, jota ei välttämättä muuten muistaisi. No ei, vakavasti ottaen - en uskaltanut juoda paljon, koska koiran kuolemasta on niin vähän aikaa enkä tahtonut ryömiä itkien sohvan alle.

Sen sijaan makasin lattialla tanssittuani ensin paidan märäksi ja sukkahousujen sukkaosat hajalle. Nyt päkiät ovat hiertyneet. No, tanssitunti onkin vasta huomenna, vielä tässä kerkiää lotrata öljyä päkiäparkoihin.


Herään kymmenen maissa, mikä on aika hyvin kun ottaa huomioon, että olin kotona kuuden maissa. Ei, flaksi ei käynyt. Itse asiassa taisin loppuillasta tilittää, että kohdallani se tuskin käykään ikinä. En ole ikinä tutustunut kehenkään ravintolassa tai bileissä. Ainoastaan opiskelun kautta ja sitten kesäisin kadulla.

Odottelen tässä kesää, eh. Siitäkin huolimatta, että kaikki kadulla tavatut miehet ovat järjestään omalaatuisia ja kauheita. Tilitän myös nettideittiyrityksestäni, joka kilpistyi siihen, että ilmoitus meni väärälle puolelle. (Tyypillisiä filosofiongelmia: ensin valitaan ikähaarukka ja paikkakunta, sitten pitäisi valita : Olen... nainen /mies. Etsin naista/miestä. Rupesin pohtimaan, tarkoittaako tämä nyt minua vai sitä ilmoituksen kategoriaa ja päädyin lopulta siihen, että pakkohan sen on olla ilmoituksen kategoriaa tarkoittava. Joten valitsin: "Olen mies. Etsin naista." Ei pitäisi pähkäillä. Tunsin itseni aika pöljäksi huomatessani ilmoitukseni seilaavan naisille suunnattujen miestarjokkaiden joukossa. Mitä minä sanoin: tyylilajini on traaginen slapstick.)

Vakavasti ottaen, bileissä oli hauskaa joskin traumaattista. Kissa toi minulle Läsejä, jossa kolumni on, ja huomasin kauhukseni että kolumnit ovat nimellä Veloena. Ymmärrän tämän aika hyvin, koska Veloena on kuitenkin nimi, jolla mut tuntee useampi ihminen kuin sillä toisella, joka lukee laskuissa. Kukaan ei tietysti kysynyt multa mitään, ja ehkä näin on ihan hyvä. En murehdi asiaa enää, joskin hieman kauhistelen ajatusta, että tänne saattaa tulla lukemaan joku vieraskin.

Jotenkin onnistun deletoimaan mielestäni kävijälaskurin raksutuksen. On pakko. Olisi aika ikävää muuttua tässä vaiheessa yhtäkkiä pönöttäväksi. Vaikka kieltämättä välillä hirvittäisi, ellen jaksaisi ajatella kerta toisensa jälkeen, että hitto vie, ei minun elämäni mitenkään erityistä ole. Ei erityisen moraalista eikä erityisen moraalitonta. Kunhan vain tavallista elämää, jota olen pääni selkiyttämiseksi aiemmin dokumentoinut vihkoon, nyt nettiin. Ei tässä ole mitään syytä kiskaista pannumyssyä päähän, vaikka yhä useammin kuulenkin lauseen: "Ethän sitten bloggaa tästä." Niinpä pitää kirjoittaa itsestään kyllästymiseen saakka, koska muista ei voi kirjoittaa. Aiheet rajautuvat päivä päivältä. Tästäkin puhumme bileissä, tietysti, erään bloggaajattaren kanssa - ongelma on ilmiselvästi meille kaikille yhteinen.

Tai ehkä ei pitäisi puhua ongelmasta. Koetan tajuta mekanismin, mutta se on vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä, etten ole itse erityisen hyvä pitämään yllä sellaista erehtymätöntä ja aukotonta imagoa. Tiedän aivan liian hyvin, kuinka joka tapauksessa selkäni takana kiertää kymmeniä versioita siitä, mitä teen ja miten ajattelen. En voi estää niitä, vaikken bloggaisikaan. Eikä minua lopulta kiinnosta aivan hirveästi se, jos joku ajattelee minun olevan tyhmä tai groteski. Tavallaan sellainen satuttaa tietenkin kohdalle sattuessaan hetken (koska on osittain totta), mutta aika pian siitä piristyy kuitenkin pohtimaan, mikä sellaisen kommentin motivaatio oikein on. Jos omasta mielestäni joku on tyhmä tai groteski, lipeän yleensä vähin äänin tieheni. (Mikä kai tarkoittaa, että olen paitsi osittain tyhmä ja groteski, myös kiltti - ja paljon muutakin.) Toisilla on toisenlaisia strategioita. Ei kai sellaista voi alkaa ottaa henkilökohtaisesti.

Se on tietysti hirvittävää, että saattaa onnistua tällä tavoin kirjoittaessaan loukkaamaan jotakuta. Sikäli on erittäin hyvä, että ihmiset muistavat sanoa, että älä nyt bloggaa tästä sitten. (Tämän toivon jatkuvan - parempi sanoa se etukäteen.) Se ei kuitenkaan estä minua hölmistymästä kerta toisensa jälkeen siitä kaikesta, mitä ihmiset pitävät arkaluontoisena. Monet asiat ymmärrän, mutta sitten on sellaisia, joista en kertakaikkisesti tajua, mikä niissä on niin arkaluontoista.

Ehkä suhtaudun edelleen liian luottavaisesti maailmaan. Toistaiseksi se on kyllä kohdellutkin minua hyvin. Ehkä se johtuu tekemistäni alistumiseleistä? Näytän jatkuvasti oman suojattomuuteni, ja sen seurauksena en saa kovasti riepottelua. Tietenkin alfaorientoituneemmalle ihmiselle tällainen strategia näyttäytynee käsittämättömänä. Mutta sellainen temperamenttini tai ainakin hyvin varhaiselta ajalta periytyvä käytösmallini taitaa olla; toimintapa on hyvin luonteva.

Väsyttää, pitäisiköhän jatkaa unia. Raahasin aamuyöstä jäljelle jääneen hummuksen kotiini ja nyt ihmettelen, millä ilveellä saan sen häviämään. Äly hoi. Syön hummusta varmaan vielä kuusikymppisenäkin. No, se päivä koettaa varmasti pian.