Ollapa Martha Nussbaum

Toisinaan päivä alkaa paskasti ja jatkuu samaa rataa.

Tämä on niitä päiviä. Kurkku oireilee. Ehkä kaula-aukkoni on liian avonainen tähän vuodenaikaan. Kuvauksessa tunnen itseni entistäkin omalaatuisemmaksi pissikseksi, koska koulutusta vastaaviin kolumneihini otetaan kuvia, jossa riehun shampanjapullon kanssa, telakkamiehen kypärä päässä, pilailuaurinkolasit silmillä jne. - Niin. Valokuvaaja pyörittelee päätään ja hihittää kuville. "Millaisia ne sun kolumnit on?" hän kysyy. Vastaan: "Koulutusta vastaavia. Olen filosofi. Kai sellaista kulttuurikritiikkiä ja sanoilla raippomista."

Sitten lisää kuvia. Nyt spraykannu kädessä, kuin itse teosta kiinni saatuna. Haluaisin poseerata niin, että suihkuttaisin spraymaalia suuhun, mutta en saa.

Koetan virittää keskustelua siitä, miten valokuvaajan työtila muistuttaa kotiani, mutta eihän siitä mitään viriä. Valokuvaajaa vain naurattaa, kuinka syöksähtelen huoneesta toiseen ja huudahdan portaille: "Ihanat!" Ihmisten oletetaan aina olevan flegmaattisia.

Kotona avaan koneelle kuvat, joissa istun alasti eteisessä. Piirrän kuvat läpi leivinpaperille ruudulta. Haluan, että patsaaseeni tulee oikeat mittasuhteet, mutten aio raahata pornahtavien omakuvien sarjaa keramiikkatunnille. Kuvat ovat järkyttäviä. En ole ennen nähnyt itsestäni alastonkuvia. Ei niin, että olisin jotenkin kauhuissani kehostani - se on järkevän muotoinen, muovautunut tanssitunneilla ja kehotekniikoissa tiettyyn malliin - mutta on hivenen järkyttävää tajuta, että minulla on esimerkiksi takapuoli. Itsehän takapuoltaan ei ikinä näe.

Takapuoli on iäinen traumojen lähde, kuten myöhemmin paljastuu ja palautuu mieleen.

Istun keramiikkaluokassa, klähmin espanjalaista veistosmassaa torsonalun päälle. Leivinpaperi kymmenine alasti polviensa päällä istuvine Veloenineen, joka kulmasta, lepää työalustani vierellä. "Aika lautaahan sä tosta teet", sanoo yksi tädeistä.

Mulkaisen nopeasti, hivenen hämmästyneenä ja huvittuneena. En ole eksplikoinut ääneen, kuka on ollut mallina. Opettaja tulee taakse seisomaan, käskee veistää lantiosta, reisistä ja pakaroista lisää pois. Teen työtä käskettyä. Hahmo hoikistuu yhä poikamaisemmaksi. "Nyt se on aika oikeansuhteinen", toteaa opettaja ja menee. Pyöristelen kulmia, joita silmukkarauta on jättänyt pehmeään piparkakkutaikinan oloiseen massaan.

"Mä luulin, että sä teet naista etkä miestä", sanoo täti. "Nainen tää onkin", vastaan rauhallisesti. Täti katselee torsoa mietteliäänä, sanoo sitten: "Ei, ei kukaan nainen ole tuon muotoinen. Naisen takamus on leveämpi, pyöreämpi, pehmeämpi." En viitsi sanoa, että on kaikenmuotoisia naisia. "Tuollainen lauta. Ei tuo mikään nainen ole. Ei tuollaista mikään mies huolisi." Pöydän toiselta puolen säestää Dee: "Näin on, tuo ei ole naisen pylly. Miehet pitävät pehmeydestä, pyöreydestä." Tässä vaiheessa oloni käy tukalaksi. Hopotan mielessäni, että tätien suusta kuullaan tätitotuus, ne eivät tajua, että jollekin miehelle saattaa kelvata tajunnanvirta tai tanssijattaren tyttömäinen vartalo. Ja tanssijattarelle sellaisen on kelvattava. Ei tanssijatar liho kovin helposti. Ei hänen muotonsa ole divaanilla makaavan, konvehteja napsivan Henrietten muoto. Eivät kaikki naiset osaa vain maata ja olla ja haaveilla miehistä. Hengittelen kylkiin, tajuan olevani naisellisen väkivallan savea varmasti muovaavissa käsissä.

Tahtoisin olla Martha Nussbaum, tajuan äkkiä ja akuutisti. (Olen löytänyt kollegani Matin blogista viitteen Marthan eläinasenteista, ja muistanut tämän loistavan Alkibiades-esseen, jossa käsitellään Platonin Pitoja. Tuon Alkibiades-esseen pitäisi olla pakollinen jokaiselle, joka lausuu sanat "se on vain platonista".)

On kiinnostavaa istua siinä keskellä keskustelua ja tietää jotakin, mitä muut eivät tiedä. Naiset eivät arvostele toistensa vartaloa tuolla tavoin koskaan silloin, kun kohde on kuulolla. Itse asiassa, en ole ollut läsnä tuollaisessa keskustelussa aiemmin, en kenenkään muunkaan kehon kohdalla. Vaikka itsekin katselen tarkasti kehot, minulle niiden erilaisuus on loputon ilon lähde, enkä tosiaankaan haluaisi tunkea kehoja samaan muottiin ainakaan sillä perustein, mitkä kehoista miellyttävät miesten silmää noin keskimäärin. Itse ajattelen kehoa enemmän funktionaalisena asiana: sen on jaksettava polkea vielä tuo mäki ylös, sen on paras olla sairastumatta kesken kaiken ja niin edelleen, se on välttämätön maailman ihaninta asiaa toteutettaessa, se osaa nämä ja nämä tekniikat ja niin edelleen.

Nyt keho, josta olen iloinnut niin kovasti nuorena ja terveenä, vilkkaana joskin takareisistään hieman jäykkänä prosessina, on raadin hampaissa. Tuomio on selvä: naisella ei voi olla tuon muotoista takamusta. "Miksi tehdä patsas noin rumasta naisesta?" ihmettelee yksi tädeistä ääneen. Kokoan kiukkuni helmat, hymyilen haistapaskahymyä, huomaan ääneni madaltuvan, matelevan, hyrisevän tavallistakin sydämellisemmin, rauhoitu, hakkaa sydän, rauhoitu. Mutta ääni on jo ilmoilla: "Voi teitä, ettekö te tiedä, kuinka taide ei enää kuvaa pelkkää kaunista? Nykyään on niin paljon muutakin kuvattavaa. Groteski, lapsellinen, fantastinen, esimerkiksi. Riisto, epäkohdat, unohdetut asiat." Diiva nyökkää: "Onhan se noinkin. Mutta kyllä maisemamaalaukset lumisista puista voittavat nuo Ars-näyttelyt mennen tullen."

Keskustelu liukuu maisematauluihin ja siitä Juhani Palmun kautta Matti Nykäseen.

Jatkan patsaan veistämistä kymmenet Veloenat leivinpaperilla. Mietin, että jos olisin Martha Nussbaum, en ymmärtäisi, mitä tädit sanovat, hehän puhuvat suomea. Olettaen nyt, että Martha kävisi keraamisen kuvanveiston linjalla täällä Suomessa. Mutta enköhän silti saisi välillä kuulla takamuksestani, vaikka olisinkin Martha. Kaikki naiset saavat varmaan kuulla omistaan. Nuorempana kuvittelen takamukseni olevan liian leveä ja siksi omalaatuisen näköinen farkuissa, kun sovituskopissa on joskus sellainen peili, joista farkkutakamuksen näkee ja voi todeta jollain määrittämättömällä tavalla omalaatuiseksi sillä silmäyksellä. Vasta ensimmäinen vakavampi suhde selvittää asian: mies pelkää kääntyvänsä homoseksuaaliksi kapeaan ja lihaksikkaaseen tanssitytön takamukseeni totuttuaan. Silti olen hänestä liian läski. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten nuo ominaisuudet sopivat yhteen, mutta olkoon. Siitä on jo niin kauan.

Olen unohtanut, että takamukseni säikäyttää miehet mahdollisen homoseksuaalisuuden ajatuksin. Voi hyvänen aika. Raavin patsaan rintakehää rikki haarukalla, hieron haavoihin sormella slikkeriä ja liitän pala palalta rinnat.

"Ja sillä on noin pienet tissitkin!" sanoo täti. "Kuule, kyllä mallien pitää olla vähän rehevämpiä että patsaista tulee edes jonkun näköisiä."

Tässä vaiheessa tajuan rintojen sijaitsevan vähän killillään, ruopaisen ne silmukkaraudalle tiehensä, kokoan kamani ja menen pesemään haarukan ja silmukkaraudan. Peittelen parjatun naisvartalon kadotettuine c-kuppikoon rintoineen (millaistahan olisi jos olisi a- tai aa-kuppi, kun c-kuppikaan ei näemmä riitä; onneksi en ole pariutumassa keski-ikäisten tätien kanssa!) halkileikattuun pukupussiin. En tietenkään sano tässäkään vaiheessa, että luonnokset on tehty minusta otetuista kuvista. En jaksaisi sitä noloutta ja nöyristelyä.

Ei; viheltelenpä vain luututessani pöydän ja lakaistessani lattian paikkani alta. Sitten menen ulos ja kiipeän Ainottaren satulaan. Sataa lunta, taivas on ihmeellisen sininen, aivan kylmä, lapinsininen. On luvattu kovempia pakkasia. Päätän, etten jaksa enää katsomaan Pasolinin Mamma Romaa, vaan menen kotiin jatkamaan töitä. Ensin on kuitenkin kirjoitettava, koska minulla ei ole tällä erää ketään, joka silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että takamuksessani ei ole mitään vikaa.

Minun on sanottava se itse.

Niin se on. Silti ajatus siitä, että olisin mielelläni Martha Nussbaum, jää pyörimään taka-alalle. Tai mistäs minä sen tiedän, olisiko se kivaa. Mutta sen Alkibiades-esseen jos olisin kirjoittanut, en piittaisi kenenkään takapuolilausunnoista enää pätkääkään. Vaikka enpä taida nytkään niin paljon piitata. On tärkeämpää, että pakaralihaksissani on riittävästi voimaa ja nopeutta juosta steppiä, kuin että ne näyttäisivät hyvältä patsaaksi muotoiltuna. Hittoako tässä patsastelemaan - olisi aika kurjaa, jos elämän tarkoitus olisi näyttää patsaana hyvältä.

Muistattehan, mistä Alkibiadesta epäiltiin ja tuomittiin? Ehei, toimintakyky on hyvä säilyttää. Patsaat voidaan rikkoa.

Olen Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että Alkibiadeen puhe Platonin Pitojen päätöspuheenvuorona ei ole mikään sattuma tai kymppiuutisten loppukevennys. Ja epäilen, että miehen olisi ollut vaikeampi havaita tuo asia kuin naisen. Täällä meidän pederastiassamme nimittäin monen naisen osa on aika vastaava kuin Alkibiadeen. Jos erehtyy ihan itse ajattelemaan ja haluamaan, voi olla varma siitä, että sitä pidetään ainakin hieman sopimattomana. Jos uskaltaa lausua ajatuksensa ääneen muuta kuin lapselleen ja ystävättärilleen, sen vaarallisempaa. Vähintään älynsä harjoituksessa miesseuraa suosivat miehet lausuvat julki epäilyksensä, onko lainkaan nainen, tai suhtautuvat niin kunnioittavasti, ettei hauskanpidosta tule mitään, tai toteavat, että naisrukka on päästään vialla. Eivät kaikki miehet, mutta liian moni.

Mutta: kuinka kätevää, että tuon esseen on kirjoittanut joku muu, niin että sen voi vain lukea, ja antaa sen sitten kypsyä mielessä kahdeksan vuotta, siitä on jo kahdeksan vuotta, siitä tuli heti tärkeä, ja se on edelleen mielessäni vähintään kerran viikossa. Sitä ei tarvitse kirjoittaa itse. Tätä kutsutaan kulttuuriksi.

************

Jälkikirjoitus: Yksi ilta minulta kysytään mielenkiintoinen kysymys: "Miksi kukaan nainen tahtoisi tietää, millaista on olla mies?" (Kysyjän sukupuoli jääköön spesifioimatta. Se ei ole kontekstissa olennainen.)

Häkellyn kysymyksen outoudesta. Olen opiskellut alaa, jonka kirjoitukset ovat lähes täysin miesten tekemiä. En tehnyt yhtään opinnäytetyötä naisen ajattelusta, vaikka professori yrittikin suostutella minut siihen (olin toinen seminaarin kahdesta naisesta, se toinen teki lasten filosofiasta, joka kai ajateltiin naiselle sopivaksi aiheeksi; yksi mieskin teki feminismin filosofiasta ja antoi minun ymmärtää kautta rantain, etten ymmärrä omaa parastani, kun haluan tutkia miehen tekemää artikkelia). Kuten kollegani Eufemia on kirjoittanutkin, filosofian laitoksella oppi aika hyvin vänkäämään miehille vastaan ja sanomaan asiat silloin tällöin halki näyttävästi tilaa saadakseen. Mutta en osannut koskaan ajatella miehiä miehinä, vaan ihmisinä, enkä itseäni oikein naisena, vaan ihmisenä. Se ekstraponnistus, jonka sai puristaa joka ikisessä sosiaalisessa tilanteessa, alkoi vasta vähitellen nousta esiin, tehdä marssimurtumaa. Ja ketä silloin ajattelinkaan? Martha Nussbaumia tietysti.

Oikeastaan en tahtoisi olla Martha Nussbaumkaan. Tahtoisin lähinnä, ettei minulta odotettaisi mitään. Ei odotettaisi; kiitettäisi ja moitittaisi vain, kun siihen on aihetta. Takamukseni muodon olen toki itse pitkälti valinnut, ja olen edelleen sitä mieltä, että tanssijattarestakin voi tehdä patsaan. Naisille on sallittava muukin elämänasenne kuin joutilas miehen odottaminen tai miellyttäminen. On tietenkin hullunkurista jähmettää jokin niin liikkeellinen kuin tanssija patsaaksi. Mutta rakastammehan me myös valokuvia lohista, lentokaloista ja delfiineistä, jotka hyppäävät vedestä selkä riemukkaalla kaarella.