Istun lattialla ja laulan mukana "On sika kunnossa" -biisiä. Tukaanin ja Hassun Tytön lapsi heiluu innoissaan ja pumppaa olkavarsiaan musiikin tahtiin. Hassu Tyttö heittää lasta pallolla. Muks. Muks. Lapsi sulkee silmät ja iloitsee pallon pehmeän värikkyyden tumpsahtaessa rintakehään.
Kun eroan, minulle todetaan, että nyt sinä pakenet aikuisten tylsästä työmaailmasta lapsen maailmaan. Tavallaan siinä ollaan jopa oikeassa. En kykene mustasukkaisuuteen, katkeruuteen enkä vihaan. Jos en selviäisi ilman niitä, pakenen. Teen tietysti yksin töitä enemmän, koska olen äkisti vastuussa itseni ruoissa ja suojassa pitämisestä. Kirjoitan kahta kolumnia rinnakkain, sommittelen päässä jo kolmatta. Istun illat ja viikonloput kirjastossa ja vastaan puhelimeen. Kello kuuteentoista saakka. Kello yhdeksääntoista saakka. Kyllä, voi uusia netissä.
Hassun Tytön ja Tukaanin ja lapsen luona on hyvä olla. Kuulostelen heitä ja mietin, olenko itse ikinä vaikuttanut yhtä onnelliselta ja tasapainoiselta suhteessani. Olenko ollut samalla tavalla hyväksytty. En kai. Minun mieheni ovat aina olleet toisenlaisia, mutkikkaampia. Se on sääli, koska olen itse aika mutkaton tavassani rakastaa. Suorastaan putkiaivoinen, ajattelen siinä lattialla istuessani ja lapsen silmänliikkeitä tarkkaillessani. Hassu Tyttö luulee, että Oona katsoo palloa, mutta Oona katsoo Hassun Tytön ilmettä ja vastaa siihen. Välillä hän vilkaisee minua ja saa minut kiinni tarkkailevasta ilmeestä, vakavoituu itsekin hetkeksi. Mutta kun katson Oonan silmiin syvälle, tunnen ilon tunkevan kasvojeni läpi, ja hymyn sarastaessa Oona vastaa siihen epäröimättä kuin koira.
He ovat kovin onnellisia, ja täytyn riemusta heidän seurassaan. Syön pitkästä aikaa niin paljon, että vatsaani sattuu. Syöminen on helppoa, hymyilen ja lapan lisää ruokaa lautaselle. Minuun iskee taas se omituinen kaiho kuin aina viime aikana lapsiperheissä tai jopa synnytyssairaalassakin vieraillessa: Voi antakaa minun jäädä tänne, olla täällä teidän kanssanne, minä olen ihan hiljaa ja kiltisti ja huomaamatta tässä tuolinnurkalla, mutta antakaa minun jäädä, ei kai ole pakko mennä.
Mutta tietysti on mentävä, juostava metsän läpi Pohjois-Haagan juna-asemalle. Ihmeteltävä, mikä tuo tunne on. Jotenkin se liittyy kotiin, kotoisuuteen, iltoihin jolloin nuhjuin lähemmäksi äitiä ja pientä siskoa ja tiesin, ettei vauvaa saa häiritä, mutta olin sydäntäkylmäävän onnellinen siitä yksittäisestä tosiseikasta, että minua ei häädetty kadulle, vaikka äidillä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella asioitani kaikesta ihmeellisestä maailmassa. Iltoihin, joina makasin viltin alla ja hymyilin äidille ja vauvalle ja olin kiitollinen siitä, että sain olla siinä, melkein kosketusetäisyydellä niistä, joita rakastin. Isä oli taas ylitöissä, tuli vasta myöhemmin.
Koetan kirjoittaa siitä, kuinka matkustan junalla Madridiin pukeutuneena nunnaksi välttyäkseni seksuaaliselta häirinnältä. Mutta koska koetan kirjoittaa Timon pyynnöstä, asiasta ei tule yhtikäs mitään. (Aivan sama ilmiö, jota ei voi olla kohtaamatta jonkun sanoessa: No entä se mies, siinähän sinulle olisi... tai Sinun pitää tutustua tähän ystävääni, teidän elämässänne on niin paljon samaa... sellainen vain vaikeuttaa asioita kohdallani. Kuinka kauan minulta meni päästä tuosta vierastamisesta yli Hurinankin kanssa! Vasta nyt alan unohtaa, että Matista meidän piti tuntea toisemme. Minusta on mukavaa tavata ihmisiä, mutta ei niin, että minulle kerrotaan etukäteen, että pidän heistä varmasti. Sen sijaan parhaita tapoja saada minut kiintymään johonkuhun on sanoa, että tuskin tulisit toimeen sen-ja-sen kanssa. Enkö vain heti vakuutakin, että siinäpä vasta herrasmies.) Kun minua pyydetään kirjoittamaan jostakin, tunnen heti vastenmielisyyttä juuri tuota aihetta kohtaan. Teksti venyy, se on älyttömän pitkä jo, takkuan, en tahdo päästä - en faktuaalisesti enkä tahtotilan tasolla - siihen kohtaan, jossa vedän laukustani kirjan, joka vesittää mustan asuni ja krusifiksini toitottamalla kannessaan SIGMUND FREUD JOHDATUS PSYKOANALYYSIIN, ja jonka putkahdettua esiin aiemmin niin kovin kunnioittavat miehet tarjoavat minulle huikan pullosta ja voileivän.
Ystävä, jonka terapiasta olen ollut huolissani, kertoo terapiansa loppuvan ja lupaa olla menemättä psykoosiin. Miten hyvä. Voiko tuollaista luvata?
Paradoksit pyörivät mielessäni edelleen, kun kävelen tyttökatujen kautta kotiin. (Tyttökadut sijaitsevat Kauppatorin ja Senaatintorin välillä.) Olen yksin, on iltahämärä, itse asiassa juuri äsken, olen nauranut ja katsellut kirjoituksia. Ollut vähän levoton, koska olen kuullut oman tekstini toisen äänellä luettuna ja tajunnut äkkiä, kuinka voimakkaan intiimissä tilassa tekstini usein liikkuu, intiimissä ja seksuaalisessa. Kirjoittaessa sellaista ei ehdi ajatella. Mutta äkkiä onkin huoneessa, jossa on toisia hengittäviä, ajattelevia ja uteliaita kehoja, ja ne kuuntelevat sanoja ja kiinnittävät huomionsa omituisiin asioihin, kuten että tekstissä mainitaan takki useamman kerran.
Minulle ihmiset ovat kai ennen kaikkea takkeja. En ole niitä, jotka katsovat, ovatko kengät kiillotetut tai kuuntelevat ääntä. Minä katson takkia aivan ensimmäiseksi. Toppatakista miinusta, nahkatakista miinusta, villakangastakista plussaa, muotoonleikkauksesta plussaa, värikkyydestä plussaa, kankaan kiinnostavasta tekstuurista plussaa, taksimiesmäisestä leikkauksesta miinusta, vetoketjusta miinusta ja niin edelleen.
Panostan itsekin takkeihin enkä ymmärrä kenkäihmisiä niin kovin. Kengissä on tärkein niiden ääni ja miten kovaa niillä pääsee.
Mutta mihin olenkaan jo joutunut... mielessäni olen edelleen tyttökadulla. Tajuan siinä äkkiä paradoksin - kevyintä kävely on silloin kun jonkun käsivarsi lepää harteilla. Se on ristiriitaista, koska kyllähän käsi painaa. Olen punninnutkin silityksen ja hyväilyn painon eläinlääkärin vaa'alla, sillä istuvaa koiraa hyväillen, silmät äkkiä digitaalivaa'an numeroihin pysähtyen. Aivan kevytkin silitys painaa puolisen kiloa, ja raskas, levollinen silittäminen useita kiloja. (Mitäpä ei voisi mitata? Tarvitaan vain kekseliäs koejärjestely.) Ja silti, kun käsi liukuu harteille, on hyvin helppo pitää ryhti entistä suorempana ja iloisempana, yksinkertaisesti kaikki maailmassa imee kävelijää puoleensa, kadut kelautuvat jalkojen takapuolelle, maailma on leikki ja riemu ja tanssi.
Tietenkin olen sen verran harjaantunut tanssityttö, että osaan kävellä ryhdikkäästi ja iloisesti, aavistuksen verran lantiota vispaten ja rytmikkäästi ilman hartioillani lepääviä käsivarsiakin. Tai kirjaa tai pakettia - mukavan miehen tai erityistapauksessa myös naisen antamaa kirjaa laukussa, lähettämää pakettia kainalossa. Mutta tällöin kyse on aina jostakin tietoisesta ajatuksesta - kas niin, nyt olen iloinen ja ryhdikäs, kannatan kehoani, olen siitä ylpeä, se on nuori ja kaunis ja voimakas ja tottelevainen muttei alistu palvelemaan vääriä ajatuksia - ja silloin kun harteillani lepää jonkun käsi, mitään ajatusta taas ei tarvita, käsi ohjelmoi kehon ihan noin vain hartioilla leväten.
Noina hetkinä olen ihminen ja yksilö enemmän kuin muulloin. "Mennäänkö samaa matkaa?", olen vapaampi kuin koskaan yksin, jolloin on katsottava jokainen kadunkulma ja mietittävä, mitä reittiä. Yhdessä reittiä ei ole. Ei edes silloin, kun kyse ei ole mistään romanssista, vaan aivan naureskelevasta tai keskusteluun syventyvästä ystävyydestä, jossa on omalaatuinen takapotku. Usein jälkikäteen huomataan, että on mutkiteltu kiertotietä.
Mietin muutakin, kun loikkaan tyttökadun kaventumasta torinlaidan tielle ja taitan matkaani Kolera-altaan reunaa kohti kotiani, ylös mäkeä, tuosta me laskimme eilen, tuo on punaisen pulkkani jälki, jos koko maailman voisikin viedä pulkkamäkeen ja saunaan, olisi parempi maailma, mietin mitä miehet ovat tehneet lopetettuani seurustelun heidän kanssaan. Tulleet uskoon fanaattisella raivolla, hankkineet puolattaria tyttöystäviksi, alkaneet soittaa bändissä, alkaneet kutsua minua maaniseksi noita-akaksi. Sanoneet, että olen liian kärsimätön symmetriavaateissani, että jokin päivä olisivat vielä myös julkisesti kiittäneet kaikesta siitä oikoluvusta ja uudelleenkirjoittamisesta, ajatusten eteenpäin kehittämisestä ja älykkäistä kehotuksista kuten minä olen heitä vastaavasti jo kiittänyt. (Suoraan sanottuna en usko enää siihen, että tuota jotakin päivää voisi koittaa yhdenkään noista miehen kanssa. Voisivathan he tehdä niin suhteen päätyttyäkin, tai missä tahansa vaiheessa suhdetta, mutta ei.) Ja mitä minä olen tehnyt suhteen päätyttyä? Kirjoittanut tekstiä, jotka ovat pelkkää leikkiä. Kun elän suhteessa, kirjoitan surua, kun elän yksin, leikkiä.
Naisen osa suhteessa on niin usein pyörittää sekä arki että romantiikka. Ostaa kukat vaasiin ja pilkkoa sipulit. Soittaa. Lupasit tulla puoli viideksi. Kello on jo puoli seitsemän. Niin, kyllä minä ymmärrän. On vaan jo vähän nälkä. Niin, niin on varmasti parasta. Selvä. Olla reilu, mitä sitä kiukuttelemaan. Syödä yksin viitsimättä sytyttää kynttilää, laittaa loppuruoka kattilassa jääkaappiin, nostaa kynttilä takaisin ikkunalaudalle, käydä nukkumaan koira sylissä.
Mutta käsivartta harteilla ei voi olla ikävöimättä. On kummallista havaita kaipaavansa seurustelusta kaikkein eniten tätä. Että voi kävellä katua ja tuntea samalla jonkun pitelevän itseä, kannattelevan ja lupaavan kosketuksellaan, että selän ryhtiä ei tarvitse erikseen ajatella.
Eikä voi olla ikävöimättä sormea, joka liukuu selkänikamia pitkin jalan päälle venyttäessä kumartuessa. Alkaa niskasta, etenee kevyesti katkeamatta nikamalta toiselle, nikama nikamalta, avaa selän jännityksen kuin vetoketjun, auttaa huokaisemaan ja taipumaan syvemmin, muljauttaa pitkät selkälihakset äkisti leveiksi ja litteiksi, peilityyniksi, taivuttaa syvemmälle kumarrukseen, rentouteen, lämpöön. Sormea, joka liukuessaan selkärangan vuorijonoa pitkin avaa kehon piirtämällä sen pinnalle eheyden kaaren. Joka muuttaa hengityksen ja sykkeen ja verenpaineen korkeintaan kahdensadan gramman tuntumallaan, joka vahingoittamatta etenee loogisesti askelman kerrallaan.
意外と高かった
1 päivä sitten
12 kommenttia:
"Mutta käsivartta harteilla ei voi olla ikävöimättä. On kummallista havaita kaipaavansa seurustelusta kaikkein eniten tätä. Että voi kävellä katua ja tuntea samalla jonkun pitelevän itseä, kannattelevan ja lupaavan kosketuksellaan, että selän ryhtiä ei tarvitse erikseen ajatella."
Mielenkiintoista... Minä taas en halua, että minuun kosketaan kävellessäni. En tahdo joutua sovittamaan käsien ja jalkojen rytmiä toisen rytmiin. En pidä kädestä hartioillani, en käsi kädessä kävelystä. Siinä on jotakin hyvin turhauttavaa; aina jotkin kehonosat ovat eri tahdissa, kävelyn ilo ja jousto katoaa.
Muulloin kyllä rakastan kosketusta ja koskettamista, oikeastaan vuosi vuodelta enemmän. Olen kuin vanutuksenkipeä kissa. Ystävien halaamisestakin olen oppinut pitämään, vaikka ennen lähinnä vaivaannuin.
Tuossa takkijutussa olemme samaa maata. Minulla on vaaleanvioletti villakangastakki ja suorastaan jumaloin sitä väriä! Kaikki eivät lilasta tykkää, eikä se taida yleisesti ottaen suosituimpiin väreihin kuulua, mutta ainakin vuoden verran olen nyt ollut lilahullu.
Minusta muuten vetoketjut ovat erityisen epämiellyttäviä _neuleissa_. Nykyisin alkaa olla vaikea löytää hyvänväristä, vetoketjutonta neuletta. Makuasia tietty..
Minä en ikinä onnistu löytämään hyvää takkia, takkini ovat aina mustia ja epämääräisiä. Toisaalla sekin pitää olla käytännöllinen, se on minulle aina tärkeämpää kuin ulkonäkö. Huppu pitää olla, täällä tuulee paljon ja käsillä pitää olla tilaa liikkua. Ja taskuihin pitää mahtua kaikki tarpeellinen.
Vaikka haluaisinkin pukeutua epäkäytännöllisen tyylikkäästi en pääse eroon äitini opetuksista.
tyttökaduista: kerran miljoona vuotta sitten löysin tammikuussa sofiankadulta seuraavan vuoden tammikuulle päivätyn vihreän elokuvalipun. se oli samaa aikaa kun sofian maailma oli luultavasti ilmestynyt vain kotva sitten, joten uskoin aivan vakaasti, että tähän liittyy jotain omituista taikaa. päällystin elokuvalipun teipillä ja säilytin sitä koko vuoden aikomuksenani tietenkin käyttää se varmana siitä, että samaan aikaan elokuvateatteriin astuu itse kohtalo.
mutta arvatkaa käytinkö minä sen lipun? arvatkaa olinko helsingissä päinkään silloin? kohtalokkuus hiipi elokuviin yksin.
Takkien löytäminen ONKIN todella vaikeaa. Itse asiassa, hyvä mies on likipitäen helpompaa löytää kuin hyvä takki, jos minun mielipidettäni tiedusteltaisiin.
Totta kai takin pitää olla myös lämmin ja käytännöllinen! Aivan ehdottomasti! Ei tyylikkyyden tarvitse olla epäkäytännöllistä.
Pagisija - onpa jännittävää! Olen aina kuvitellut, että se, etteivät ihmiset enemmän kulje sylikkäin ja käsikkäin, on miesten sellaista opportunismia, että pidetään mahdollisuudet auki kaikelle. Hmm. Jos mies on hyvä mies, se kyllä osaa (tai oppii) kävelemään niin että ilo ja jousto kävelyssä vain lisääntyvät... mutta harjoitteluahan se vaatii. Parasta on kun kulkee vierekkäin ja oma käsi lepää miehen vyötärön takaa ja pitää tämän olkalaukunhihnasta, ja lonkat liikkuvat samaan tahtiin.
Se on aika intiimiä vaikka toisaalta niin siveää että sitä voi harjoittaa kadulla.
Peggy - minusta vetoketjut missä hyvänsä ovat hivenen epäillyttäviä. Mutta etenkin saapikkaissa.
Matkalla - oh. Haihtuiko lipusta lopulta teksti? Niissä leffalipuissa jotka pistin talteen joskus 15 vuotta sitten, on enää sellaisia keltaisia himmeitä jälkiä.
ei varmaan.. kai mä joskus luovutin ja heitin sen mäkeen
hei, minä vain kerroin linkittäneeni sinuun. pidän tanssikertomuksistasi kovasti, koin eilen jotain samansuuntaista, vaikkakin erilaista.
vilkutan, täältä nurkasta.
/eve
Minun mielestäni takkeja on helppo löytää. Niitä myydään vaatekaupoissa, tavarataloissa, kirpputoreilla...
Kirpputoreilta saattaisi jotain löytääkin mutta Oulun valikoimat ovat aika masentavat. Normaaleista kaupoista löytyy kyllä takkeja, mutta ei oikein sellaisia, jotka olisivat tyylikkyyden ja käytännöllisyyden lisäksi myös edullisia. Varsinkin jos ei ole ihan stadardikokoa, vartaloamyötäilevän vaatteen löytäminen on muutenkin hankalaa, jos kangas ei jousta eivät rinnat mahdu sisälle. Ja se on vähän ikävää talvitakissa.
Tarkoitukseni oli taas demonstroida sukupuolieroa.
Sukupuolieroa? Täällä? Voih...
Takkien kohdalla sukupuoliero kilpistyy pitkälti juuri rintoihin. Ja hartioihin! Oletetaan, että naisilla olisi ronskinleveät hartiat JA rinnat tai sitten kapohartiat ILMAN rintoja. Muunlaisia takkeja on vaikeaa löytää. Tietty ronskihartiainen rinnaton voi käyttää miestentakkia, mutta muiden olo onkin tehty äärimmäisen tukalaksi.
Puhumattakaan siitä tyypistä, joka on päättänyt, että koon 36 naisten käsivarret ovat erittäin lyhyet! Piiskaa sille.
Tuskallisen tuttu tuo ilmiö koskien koon 36 lyhyitä hihoja! Lila villakangastakkini on ihana ja pidän siitä, mutta hihat ovat vähän siinä ja siinä.
Lähetä kommentti