Analysoi sinkkunainen sisustuksestaan

Selailen töissä ruokatauolla takahuoneessa hajamielisesti naistenlehteä, koska kannessa lukee jotain käsittämätöntä - sinkkumiehet arvioidaan näiden sisustuksen perusteella. Miehet itse pidetään piilossa seuraavalle aukeamalle saakka. Miten he suostuvat?

Tästähän, jumankeuta, pitää blogata.

Virtuaalikierros uudessa kodissani.

Viehättävä, pikantti eteinen - "Se on vuokraemännän", toteaa sinkkunainen. "Enkä minä itse tätä rakentanut oo." No mutta sentään, eteisen seinillä on kuvia. Herranjumala, alaston nainen selkä kameraan päin. Man Rayn kuuluisa sellonainen. Ja klippi Pasolinin Decameronesta, siinä naisen käsi on miehen genitaaleilla. Kultaraita mustissa raameissa. "Se on leikattu SEA:n esitteestä ja on ollut mulla jo ainakin syksystä ysineljä", selventää sinkkunainen. Mutta hetkinen - kuvan taakse on pingotettu punainen silkkipaperi, ja kun tarkasti katsotaan, ei rasterointijäljet selvästi näyttävää kuvaa ole edes leikattu, vaan revitty viivoittimen tai sensellaisen avulla. Vessan oven vieressä on Kaninminnan tanssityttökuva, jossa rintaliivien tausta on yhtä punaista helmeä.

Kylpyhuoneessa on vaaleansininen matto. "Vihaan sitä. Vaaleansininen-yök. Se on äidin vanha", toteaa sinkkunainen. Seinille on kiinitetty postikortteja ja venäläisiä julisteita. Oven sisäpuolen taulussa loikovat 1920-luvun jazzihmiset uimarannalla. Vartaloissa on etäistä eroottisuutta. Sinkkunaisella on vähän kosmetiikkaa. Osa kynsilakoista on kuivunut. Huulikiillosta puuttuu korkki. Suinkun imukuppiteline on romahtanut lattialle. "Se on ollut tuossa jo pari viikkoa."

Huoneeseen - "Täällä ei sitten mikään ole minun paitsi nuo kirjat ja kasvit, tuo mallinukke ja tuo tiikkiviiluinen pöytä. Niin ja nuo värivalosarjat", esittelee sinkkunainen. Kirjoissa on uhkaavan intellektualistinen sävy. Runoja on puolet hyllystä, sen lisäksi pari proosateosta, ja sitten aivotutkimusta, estetiikkaa, eläinten käyttäytymistiedettä, psykologiaa ja muutama filosofian klassikko. Satuja ja lastenkirjoja. Kirjahyllyn viereen on pingotettu värivalosarja. Jasmiinit hörsyvät. Lasipurkissa on erituoksuisia suitsukkeita, nukkumaparvella kirsikanhajuinen öljypullo. Kuvissa naiset tanssivat ja hyppäävät miesten nosteissa tai itsekseen. Keittiön kuvassa pikkutytöt voimistelevat -

Parven alle viritetyllä pyykkitelineellä roikkuvat stockings, slippers, camisoles, and stays. Osa sohvallakin, "Mutta sohvasta ei kannata välittää, se on vuokraemäntäni niinikään. Verhoilukankaat ovat kyllä minun -" Hän ei ole kestänyt iloista oranssinkeltaista vaan on päällystänyt sen lilalla ja viininpunaisella sametilla sekä kudoksella, jossa on dionyysisesti rönsyävää viiniköynnöstä. Silti missään ei näy tyhjiä viinilaseja tai muuta hauskanpitoon viittaavaa. Alushousut nipistimissä ovat kuluneita.

"Keittiössä ei ole mikään minun, paitsi tuo taulu." Kuvassa ihmiset ja linnut istuvat samassa pöydässä syömässä lintupaistia. "Se on revitty georgialaisesta lastenkirjasta", paljastaa sinkkunainen. "Jos jotain haluatte ymmärtää, katsokaa tuota pöytää - se on katsokaas minun, ei vuokraemäntäni. Ostin sen vuonna 1994. Se on ainut huonekalu, jonka olen koskaan ostanut. Kaiken muun olen dyykannut lavoilta, eikä sekään enää ole täällä tai minun, vaan entisen mieheni."

Nainen istahtaa sohvalle, kohauttaa hartioitaan.

Tiikkiviiluun on palanut teemukinpohjallisia ja teepannunpohjallisia. Joku on piirtänyt siihen mustalla ohuella tussilla miehen, jolla on kissan kasvot. Piirros on tehty kauan sitten, jälki haalistunut. Pöydän päällä roikkuu venäläinen useamman laatan grafiikkavedos. "Lahja", selvennetään. Sohvan viereisellä pöydällä seisoo ylelliseen viinipunaiseen joustosamettiin verhoiltu naisen torso. "Se olen minä. Itse tehty, identtinen kanssani."

Pöydällä seisoo uusi kannettava tietokone ja kirkasvalolamppu. "Pääomani", selittää asuja. Parvella makaa harmaa kolli. Parven reunalta roikkuu vesiputouksenvihreä satiini, joka on asujattaren isoäidin verho. Sen läpi hän on lapsena isoäidin entisen aviomiehen olohuoneessa kattoon kiinnitetyllä keinulla eestaas kiitäessään ojentanut jalkansa, verho on hulmahtanut joka keinahduksella makuualkoviin. Siitä on kuvakin, näyttää. Lapsen kasvoilla on hurmioitunut ilme. Koko lapsuun kolmessakymmenessä kuvassa. Eikö mikään muu - "No sauvasekoitin on äidin vanha, sen toin mukanani", myöntää asuja. "Ja nämä kaksi rakupoltettua omatekoista kuppia, ja nuo viisi kristallista viinilasia. Lusikkahaarukkaveitsikokoelmani on edelleen siellä." Huiskauttaa kädellään. Missään ei ole televisiota.

Hyasintit ovat alkaneet kuihduttaa kukkavarsiaan ja lehtiään. Ne vetävät ravinteet sipuliin. Keväällä ne istutetaan jonkun toisen pihaan. Ne kukkivat siellä kenties kahden, kenties kolmen vuoden kuluttua. Niiden kukat ovat pienemmät ja varret hennommat kuin jouluna, mutta tuoksu on sama, huumaavan ihana.

"En muuten ole mikään sinkku", lisää nainen jo hieman vihaisen kuuloisena. "En usko sellaiseen meininkiin. En ole mikään sitcom. Asun täällä enää puolitoista kuukautta. Ja nytkin tahtoisin olla toisaalla, ystäväni kanssa, tahtoisin olla jotakin muuta, tahtoisin, että voisin olla rakastunut erääseen mieheen, mutta enhän minä saa olla, ei se hänelle sovi. Ajoitus menee aina pieleen. On liian myöhässä tai aikaisin. Sitä sitten kaksi vapaata ihmistä menevät yhteen, tai joku jättää jonkun toisen takia. Uskotaan, että tätä se on... Suoraan sanottuna, en tiedä, onko minusta enää siihen koskaan. No, tälle on nyt helppo nauraa ja sanoa kaamosmasennukseksi. Mutta vakavasti. Enpä tiedä. Aina se, jota haluaisi rakastaa, on jo jonkun muun kanssa. Ja jos rakastaakin jotakuta, satuttaa itsensä. Niin niin, eikä silti voi olla rakastamatta -"

Nainen sulkee eteisen oven. "Tuolta vetää, parempi pitää ovi kiinni. Ihmiset kuvittelevat, että kun tapaavat jossain, ja kumpikin on vapaa, se riittää. Ei se niin mene. On toisenlaistakin, on ihmisiä, joita kaipaa ja joiden kanssa ei koskaa vaihdeta muuta kuin hymy ja sen on riitettävä. He tietävät, kuinka heitä rakastetaan. Mutta mikään ei koskaan konkretisoidu. Se on julmaa -"

Mitä horinaa tuo on olevinaan? Tietenkin minä saan puhua virtuaalikierroksella. Olen sisustukseni olennaisin osa. Keho, joka liikahtelee huoneesta toiseen ja tekee kaiken tämän eläväksi. Ilman minua tätä kaikkea ei syntyisi siitä tyhdyydestä, jonka arkkitehtien suunnittelemat rakenteet sulkevat sisäänsä. Se olisi pelkkiä kuutiometrejä ilmaa, pelkkää materiaa. Mutta heti kun astun sisään asuntooni, tai sinä, tuo paikka muuttuu tilaksi, käytäväksi, joksikin jota voi tarkastella merkkeinä jostakin muusta. Se kutsuu leikkimään, istumaan lattialle, makaamaan sohvalla, kipuamaan parvelle, avaamaan tietokoneen, kuuntelemaan musiikkia ja jazzkoputtamaan jaloilla.