Työläinen tässä, päivää.

Suhteeni työnantajiini muodostuvat aina oudoiksi. Mistä sitten johtuneekin. Nytkin olen soitellut työnantajalleni ja torunut tätä ensin siitä, etten ole saanut kaikkia tekstejä, ja sitten kuultuani hänen olevan sairaana ohjastanut häntä inkivääriteen juontiin ja kuvannut, miten kivaa pulkkamäessä on. Toisen työnantajan kanssa puhumme vanhempien ja lasten suhteesta intiimiin sävyyn, kolmannelle vakuuttelen, etten oikeasti ole niin synkeä kuin miltä kuulostan ja että tykkään prosessikirjoittaa ja rakastan kommentteja, joiden perusteella edetä.

Ehkä se johtuu siitä, että olen tyytyväinen, kun saan tehdä työtäni niin, että lähellä lojuu kirjoja ja ruokaa. (Jopa kirjastossa otan puurokulhon työpöydälle aina välillä jos on hiljaista. Takahuonessa syöminen tuntuu oudolta. Ikään kuin syömisessä olisi jotakin hävettävää. On mukavaa istua, lusikoida puuroa ja tarkkailla ihmisten reittejä korkeassa, modernissa tilassa.) Kirjat ovat rauhoittavia esineitä. (Paitsi Cohenin Lempileikki, joka saa minut kouhkaamaan Ilvekselle, että jos olisin varoissani ja osaisin paremmin englantia, lähtisin metsästämään Leonard Cohenia, seisoisin kiltisti vaikka jonotuslippu kourassani ja sitten selättäisin hänet - ihan varmasti. Eikä minun tarvitsisi kuin tanssia Nina Simonin "Sinnerman". Ihan varmasti, ihan varmasti. Siinäpä vasta mies, joka ymmärtää naisia paremmin kuin useimmat naiset itse. Tai ainakin sellaisia kuin minä. "No mene", sanoo Ilves. "Kyllä sä voisit jopa onnistua." - Täytyy ottaa huomioon, että kommentti lausutaan vesijuoksun jälkeen. - Mutta tietysti tämä on tyhjänpäiväistä hormoniuhoa. Enköhän vain oikeasti unohtaisi viimeisenkin englannin fraasin ja seisoisi tönkkönä ja kalpeana. Tai koettaisin tuijottaa totuuden Cohenista. Mitä ajanhaaskuuta - ei kielellinen ihminen voi oikein edes kunnolla maata toisenkielisen kanssa. Jos kieli on kehollisuuden lisäksi toisiksi oleellisin medium, kielen puuttuminen on katastrofi. On minulla ollut sellaisiakin miehiä kauan sitten. Ei siitä tule mitään. Ei edes englanniksi. Sellainen ei riitä minulle. Herranjumala, olenko tässä sanomassa, ettei Leonard Cohenkaan kelpaisi minulle? Niin kai... ahdistuisin puolikuoliaaksi, jos jokin nyanssi karkaisi. Luultavasti tämäkin on hormoniuhoa. Toivoisin ymmärtäväni itseäni, mutta siitä ei taida olla pelkoa.)

No johan tuli tilitys...

Piti kirjoittaa työnteosta. Ilmeisesti kuitenkin päivän työt alkavat olla jo pakkopullaa tähän aikaan vuorokaudesta, vaikka kieltämättä sisällysluettelon tarkistaminen, jota olen suorittanut viimeiset pari tuntia, on jokseenkin mantraista hommaa. Tietenkin jään hopottamaan ääneen erästä kohtaa ja laajennan sitä sinne sun tänne, kunnes olen lopulta melkoisen tuomiopäivän vision keskellä hyväntuulisena, erästä putkiremonttikokousta muistellen. Tuossa kokouksessa rusautin peukaloni hapertuneen putken läpi väliajalla. Putki oli tuotu varta vasten koeteltavaksi, puoltamaan konkretiallaan ehdotusta, että putkiremontti tehtäisiin, maksoi mitä maksoi. (Esimerkiksi näitä kohtia olemisestani olisi vaikeaa selittää ihmiselle, jonka kanssa ei voisi kommunikoida nyansoitua kieltä käyttäen. Pitäisi vain sanoa and then my thumb went right through the rusty egg-shell-thin pipe, I didn't even have to press hard, it just crushed and vanished into red dust and splinters and it felt somehow wonderful to know all our waste waters travel in such thin pipes inside the concrete walls behind the sweet tile decorations... miten kökköä.)

Lähestyn työn valmistumisen haamurajaa, kipristelen aamulla sängystä ylös määrätietoisena ja vähän epäluuloisena. Päivä päivältä liikun syvemmällä öljytalouden lonkeroissa. Luen väärin fraaseja, ne ovat hedelmällisiä. "Pyöriväteräiset portaat" ja "Öljy voi olla taivaankannen kirkkain täti." Pyöriväteräisissä portaissa on omalaatuisella tavalla ilahduttava sekoitus Monty Pythonin arkkitehtivitsiä ja William Blakea.

Jossain vaiheessa mittaan lämmön, kun nukahdan istualleni. Vähän lämpöä. En mene tanssitunnille. Huolimatta siitä, kuinka ahkeraan ja tarmokkaasti suositan inkivääriä toisille, en jaksa itse vääntää inkivääriteitä. Kiipeänpä vain sänkyyni ja jatkan töitä siellä. Niin. Se on aika paheellista. Huomenna on oltava terve. Mitenhän se junnataan? Lusikallinen propolishunajaa, ainakin.

Tahtoisin kirjoittaa jostain hauskasta tänään näkemästäni, mutta en ole poistunut asuntoni ulkopuolelle, joten se siitä. Ja puhunutkin olen vain pomoni kanssa. Äitikään ei uskalla soittaa, kun häntä on evästetty hiljaisuuteen keskiviikkoon saakka. No kirjeitä sentään saan. Niissä puhutaan kuukautiskivuista, tunteista ja kyvyttömyydestä opastaa toisia. Mutta tunnen istuvani eriössä. Työnteko on tällaista. Kun tein graduani, törmäsin eräällä levynjulkistamiskeikalla graduohjaajaani. Hän sanoi: "Ai, näytät olevan sittenkin hengissä. Oletko tehnyt jotakin?" Vastasin tekeväni joka päivä. Hän näytti hämmentyneeltä. Minäkin olin. Paitsi että minä olin elossa, maailmakin oli. Ihmiset näyttivät siltä, että ovat tottuneet käymään ulkona. S. Albert Kivinen lauloi ekstrana laulun Pekka-kissalleen. Itketti.

En oikein vieläkään ymmärrä, että olen jättänyt graduni. Jos näet minut, voisit ravistaa kevyesti minua hartioista ja kertoa, mitä minulle kuuluu.