Varjot, värit, puute, ryönä, unelmat

Kirjastossa ei ole tänään paljon aikaa miettiä. Teen kolmea työtä päällekkäin. Sitten tulee sisään nainen, jolla on vielä neljäskin. Se ei oikeastaan kuuluisi tehtäviini, mutta mukana on hellyyttävä koneella kirjoitettu saate eräältä tutulta asiakkaalta ja nainen puhuu suomea murtaen. En henno kieltäytyä.

Neljäs työ on yllättävä - kun olen suorittanut sen, nainen ojentaa tiskin yli pullollisen valkkaria ja rasiallisen pullia. "Se ei ole lahjus vaan lahja", hän sanoo ja lähtee. "Kiitos palveluksesta."

Valo tulee valoseinän puolelta sisään. Sälekaihdinten varjot ovat ehdottomat. Sairaala-alue on vastavalossa harmaankuulaiden suorakulmioiden saaristo. Katselen varjoja työntäessäni tyhjää hyllytyskärryä takaisin tukikohtaani asiakaspalvelutiskille. Varjot eivät ole itsenäisiä olioita, opetetaan. Ne ovat vain heijastuksia, samanlaisia kuin uima-altaasta tai laukkuni peileistä heittyvä auringonkilo rapatuilla seinillä.

Silti ne ovat todellisia. Niillä on merkitystä. Hellepäivänä varjon riippuvuus heittäjästään ei tee sen suojasta yhtään vähemmän vilpoisaa. Muistan astronauttiveljeisen venäläisrunoilijan, joka esittää, että Pietari valaistaisiin talvisin aurinkoisen lämpimäksi avaruuteen hinattavalla peilillä. "Entä ne, joiden päälle varjo tulisi", kysyy keskustelukumppani. Runoilija lähemmäs kumoaa omenakulhon hänen päähänsä. Mitä niistä, tuhahtaa. Sehän on vain varjo.

Vain valoa, vain varjo.

Värejäkin on pidetty epäilyttävinä. Tuskastun gradua tehdessäni aivan loputtomaan todisteluun värien olemassaolosta, puolesta ja vastaan. Värit ovat relevantteja, koska jos niistä ei voida puhua, ei voida puhua esteettisestä kokemuksestakaan. Ei ehkä edes kokemuksesta ylipäänsä. Sitten värejä todisteltaessa vedotaan kokemukseen. Vihaan lähdekirjallisuutta tuskaisen riipivästi. Haluaisin kirjoittaa etenemisestä ja melodioista, piirroksista ja koreografioista, mutta minut on sotkettu väreihin, ellipsin muotoisena retinalle piirtyviin mutta pyöreiksi tajuttuihin kolikkoihin ja mielikuvitukseen, joka tuottaa sellaiset asiat kuin kokonaisuus ja maailma joka on.

En ole pahemmin jaksanut innostua spekuloimaan niillä olioilla, joita jotkut ovat pyörittäneet lumilyhtyilijän innolla: puutteesta ja aukoista (eikö tämä kuulostakin aivan naisen seksuaalisuudelta?). Jotta näistä voisi innostua, pitäisi ajatella maailma esineinä ja olioina, möhkälemaailmana. Vaikka lyön tuon tuosta kyynärvarteni ja sääreni terävissä kulmissa mustelmille, en usko olionäkemyksen järkevyyteen. Kaappi on prosessi, villatakkini on prosessi, mustelma on prosessi, tämä hemmetin blogi on prosessi.

Kiinnostavia ovat etenkin prosessit, jotka ovat nousseet esiin jonkun ilmoitettua, että niihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Sellaiset kuin lika tai ryönä tai ihopoimut tai arki. (En pidä sanasta lika, se on liian kliini. Ryönässä on enemmän kuralätäkkömäistä alkuvoimaa.) Arjesta kyllä on puhuttu jo niin paljon, että se kuulostaa oksettavalta. En enää jaksa sanoa, että olen enemmän arki- kuin juhlaihminen. Sanon mieluummin, että pidän leikistä rituaaleja enemmän. Juhlat ovat rutinoituja rituaaleja. Mitä ryönäisempi leikki, sen miellyttävämpi. Mudassa rypeminen kuulostaisi taivaalliselta.

Tuhertelen paperille viisi sanaa. Varjo, väri, puute, ryönä, unelma.

Mikä ei kuulu joukkoon? Tämä on kompakysymys. Yksi syy takertua väreihin ja ellipsinmuodon kääntymiseen ympyräksi tajunnassa on unelmien olemassaolon takaaminen. Voiko olla unelmia ilman tajuttua puutetta? Käännän maailmaa katsoen nitojaa vuoroin esineenä, vuoroin prosessina. Se sulahtaa muitta mutkitta näkökulmiin. Seuraavaksi katson kättäni.

Valon väri on lämmin, aurinko painuu. Laukussani on viinipullo ja rasiallinen pullia. Tarkastelen itseäni vuoroin rahajärjestelmän, maailmanlaajuisen energiajärjestelmän, ekosysteemien kokonaisuuden ja sosiaalisten suhteiden järjestelmän jäsenenä. En silti pidä itseäni moralistina, vaikka jäsenyyden taju toisinaan saakin minut kiskaisemaan itseni irti asioista, joita minun odotetaan tekevän. Ja että joskus saatan sanoakin siitä, tai kirjoittaa.

Mietin unelmia vakavasti ja hieman väsyneenä. Työ jatkuu yöhön saakka, kunhan ensin ajan sporalla kotiin Lohen luo, lukien Leonard Cohenin Lempileikkiä, joka kutsuu katsomaan kaupunkia arpien, halausten ja saavuttamattomien mantereiden tyyssijana. Osaisinko keriä itsestäni jonkin unelman? Kauhukseni huomaan, kuinka unelmani sijoittuvat menneisyyteen. Että olisin ystävystynyt lapsena jonkun pojan kanssa. Etten olisi koskaan tullut hakatuksi. Että en alkaisi kirjoittaa. Että en oppisi lukemaan nelivuotiaana vaan että minusta tulisi sellainen onnellinen hieman yksinkertainen kampaaja, jonka elämä on sisustaa taloa Vantaalla ja päteä korteista ennustamisessa.

Nykyiset unelmani ovat niin suuruudenhulluja ja kaukaisia, että niiden kirjaaminen vaikuttaa maaniselta. Etteivät mannerjäätiköt sulaisi. Että tuotantoeläintuotteiden kysyntä vähenisi niin paljon, että eläimille voitaisiin suoda kunnon olot. Että katkeruus, ivallisuus ja viha katoaisivat maailmasta. Että etiikkaa ei enää tarvittaisi lainkaan. Että talouskasvun leikkaaminen ymmärrettäisiin mahdolliseksi. Että sademetsää ei hakattaisi enää lainkaan. Että jokainen löytäisi ystäviä ja rakastajia niin paljon kuin tahtoisi.

Painan otsan käsien varaan.

"Kuinka paljon lehtiä täältä saa lainata?" kysyy ääni yläviistosta. Nostan katseeni, kasvot kylpevät valossa, hymyilevät. "Niin paljon kuin jaksat kantaa." Niin paljon kuin jaksat kantaa sukupuolitauteja, rokotuksia, kulumia, syöpää ja masennusta. "Ihanaa! Mä luulin että siinä ois joku rajoitus."

Hymyilen takaisin.

"Morbidia puhetta", sanon.