Ystävyydestä

Ystävyys on todellisinta rakkautta, mitä olla saattaa. Sen takia poltan käämini, kun joku sanoo olevansa kanssani vain ystävä. (btw hyvää ystävänpäivää, dear.)

Se, että on kanssani vain ystävä tarkoittaa, että vastaan sähköpostiin ystävällisesti ja nopeasti ja nauran puhelimessa iloisesti sen sijaan, että mumisisin epäselvästi, ettei tällaisia asioita, ei puhelimessa. Ja että saunoessa ja uidessa en hukkaa hetkeäkään ajatukselle, miten kehoni nähdään. Ja että jos joku kutsuu sinua selkäsi takani feministiksi tai sovinistiksi pejoratiiviseen sävyyn, puolustan sinua ja sanon, että olet hyvä ihminen. Ja hyvä eläin, sitäkin. Kaikki eläimet ovat hyviä, jos heitä kuuntelee tarkasti, antaa heille riittävästi liikkumavaraa. Minäkin.

Ystävyys on kyykistymistä, murrettua leipää kämmenkupissa, toisaalle katsomista, olemista kuin ei olisikaan, huulten tai nokan kosketus kämmenpohjalla, pakeneva selkä. Joskus leivänpala otetaan niin peloissaan, että nokan jäytämiskyhmyt nirhaavat ihoa. Se on vain pelkoa, kiirettä pois.

Maapähkinät, joita ei tultu hakemaan, syön itse.

Ystävyys on sitä, että toinen kertoo koketeeraamatta ja koettamatta vaikuttaa paremmalta kuin onkaan kaiken alusta loppuun saakka, istumme keittiössä, ehkä sytytämme kynttilät. Joskus halaamme, joskus suutelemme surullisina siitä ettei siitä ikinä mitään kuitenkaan tulisi, joskus vain kävelemme loskaista katua. Kun paljastaa itsensä jollekulle pohjamutia myöten, ei voi tulla vihatuksi.

Olen surullinen ja ehkä jopa hieman vihainen maailmaa kohtaan. Niin monta ystävääni on toisaalla, en saa halata heitä kuin ani harvoin. Ja on miehiä, jotka eivät suostu ystävyyteen, he eivät usko sellaiseen, ei enää sen kaiken muun jälkeen, heitä piinaa omalaatuinen mustasukkaisuus, jota en ymmärrä. (En ymmärrä mustasukkaisuutta tunteena, se on suurin kompastuskiveni rakkausasioissa.)

Ikävöin tänään monia ihmisiä, siitä pitäen kun nopeasti töihin pyöräilyn lomassa kävin UFFIn kutosen päivillä katsomassa, olisiko sopivaa tekoturkkia, ei ollut, ja radiossa joku kertoi saamistaan ystävänpäiväviesteistä. En erityisemmin kaipaa viestejä, kaipaan ihmisiä. Nyt kun olen yksin ja työstressi painaa päälle, olen entistä yksinäisempi. Se psyyke, jota olen rakentanut asuessani miehen kanssa, on olennaisesti rajoiltaan epämääräinen, kurkottuva, venyttäytyvä.

Se on venynyt riekaleiksi, lepattaa tuulessa, en pysyisi enää koossa ilman vesijuoksua Ilveksen kanssa ja teekupposia ystävättärien huomassa, kokkausta Lauran kanssa, odotushorisonttia siitä, että lähetän Viiveelle runot, kunhan saan ne editoitua työproggikseni päätökseksi. Ja jos niistä joskus tulee jotain, Näkymätön tyttö saa piirtää kuvat. Enkä pysyisi koossa ilman Timoa ja Sveniä ja Karria, jotka ovat katsoneet runot ja saaneet minut tuntemaan, että joku mieskin voi kestää kirjoittamistani, lukea sitä ja silti pitää minua moraalisena olentona, olkoonkin että matkan päästä. Ja Eufemiaa ja Vesaa ja Marimbaa, jotka ovat jonkinlaisia kyynärsauvoja aina, kun pääni menee pinnan alle pulp. Ja muutamaa vakilukijaani. En ilman Välittäjää ja Mikkoa ja Nikoa, jotka töyssyvät pulkalla mäkeä alas, ja niitä kaikkia muita, joihin en osaa viitata kuin epämääräisesti, siellä jossain, missä halataan, teillä ei ole tällaista pahaa tapaa vuotaa verkkoon.

Kunpa oppisin teidän kaltaiseksenne ystäväksi.

Ystävyys on pieniä asioita. Hupakointia teekupposen ääressä, vierekkäin jatkoilla nukkumista kengätkin jalassa, dolmathespurkin avaamista yömyöhään, aamusikkurassa sporassa kikattamista. Silti se on suurinta, mitä on. Se tekee sairaista terveitä ja saa ruoan maistumaan, sen vallassa huomaa yksityiskohdat ja kuulee tahdin sanoissa. Kaikki, mitä ystävä sanoo, on merkityksellistä.

Silloinkin, kun pyöräilee yksin, ja on keväinen päivä, renkaat lipsuvat, nousee mieleen sanoja ja kuvia, halauksia ja yhdessämenemisiä. Ilman niitä maailma olisi hirvittävä, täällä ei kestäisi.