Libellulensinistä

Väristelen taas. No ehkei ihan libellulensinistä, mutta melkein.

Olen kävellyt meren jäällä pari tuntia, seissyt laivaväylän reunalla katsomassa hyistä vettä, laiva on tullut, juossut väylänreunaa laivan vierellä. Laiva oli rahtilaiva, vähän ruosteinen ja kolho. Aurinko lämmitti, punaisessa takissani on hyvä juosta. Olen ihaillut jääputousta Harakan saaren rannassa. Jää rusahteli allani, kuulin railojen kuroutumisen äänet.

Ne äänet ovat tuttuja, osa lapsuutta. Olen elänyt lapsuuteni saaressa, kerrostalossa viisikymmentä metriä merenrannasta. Talvisin meri on näkynyt, kesäisin lepikonlatvat. Olen kävellyt rannassa useita kertoja päivässä, ja jäällä, ja uinut, yhtenä talvena marraskuun loppuun saakka kotirannasta, päivä kerrallaan kylmenemistä ei niin huomannut. Sitten isä sairastui enkä jaksanut mennä yksin. Isän parannuttua yritimme vielä kerran, mutta vesi tuntui jo liian kylmältä.

Olen aloittanut uimakauden meressä huhtikuun lopulla, ollut kananlihalla valkoisissa bikineissäni, mutta kirkunut ja kikattanut sitkeästi ystäväni kanssa ja huudahdellut, ettei tämä nyt niin kylmää ole.

Jään äänet ovat minulle tuttuja, kuulen ettei hätää ole, vaikka jää ynähtelee ja murisee suurena taljana, jota ei ole vielä nyljetty eläimestä irti. Maakravut säikkyvät. Kävelen yksin joutuisammin kuin seurassa, ajatukseni ovat vapaita, en ole kenenkään, edes itseni. Sitten en malta kävellä, juoksen. Juoksen, kunnes kyljet ovat tulta ja heittäydyn jäälle selälleni tuskin vauhtia hidastaen. Pienlentokone lentää yli monta kertaa ennen kuin nousen aurinkohumalassa ja kävelen verkkaisesti kohti kotia.

Haen pulkan, lasken mäen kolmesti. Se tuntuu sopivalta määrältä. Pääsiäiseen on neljäkymmentä päivää. Palkitsen itseni suurella korvapuustilla ja kahvilla. Olen taas alkanut juoda kahvia. Yllätyksekseni vatsani kestää sitä nyt, iho ei kuivu eikä hilseile sen jälkeen, en myöskään juokse pitkin seiniä. Jotakin on muuttunut.

Libellulensininen on niin kirkas, että pitäisi varmasti hakea aurinkolasit entisestä kodista.