Salamantereita ja lähimmäisiä

Miksi sanotaan aamutuimaan? Tämä aamu on leppeä. Hypin aamuleppeään portaita alas, ei tee mieli pistää lapasia ollenkaan käteen. Melkein käännyn takaisin ja haen pyörän, mutta kello on jo siihen liikaa. Ilves nousee sporaan Liisankadun pysäkiltä, ei huomaa minua, istahtaa käytävän toiselle puolen. En minäkään ensin häntä huomaa, vaan hänen myssynsä. Kas, jollakulla on aivan samanlainen myssy kuin Ilveksellä, rekisteröin vilkaistessani nopeasti sutjakkaa hahmoa Cohenin Lempileikistä.

Tajuan ja ojennan käteni käytävän yli, kosketan olkavartta. Ilveksen kasvoille syttyy inho, hän tuijottaa lapastani, antaa sitten katseensa liukua käsivarttani pitkin ylös ja avaa huulensa hymyyn. "Hei", sanon. "Olenpa sokea", sanoo Ilves. "Niin mäkin. Mä näin ekaksi vaan sun myssyn." Ilves nyökkää. "Sitten se olen kyllä minä. Tämä on äidin kutoma." Uskoudumme toisillemme kuten tytöt uskoutuvat raitiovaunuissa ympäri maailman, matalalla äänellä, selkänojan yli (vaihdan Ilveksen eteen, kun paikka vapautuu, ei tarvitse huutaa niin kovalla äänellä, että Kissalla on tyttöystävä). "Voi ei", sanoo Ilves. "Voi herranjumala. Voi ei. Ei voi olla totta. Se mies on päästään sekaisin."

Nauran; en ole enää surullinen. Minä se olen ollut päästäni sekaisin, sanon, mutta en enää ole. "Ei miehiä vähään aikaan", vannon. "Tuo on aika tyypillinen kuvio kyllä", toteaa Ilves. Tietenkin. Paitsi että kun tyypilliseen kuvioon sijoitetaan absoluuttinen idealisti, syntyy pahaa jälkeä. Toivoisin olevani arkisemmin rakkauteen suhtautuva vaan kun ei. Toistaiseksi leijun euforiassa - epäselvyydet ovat kaikonneet. Ei kenenkään housujen parsimista! Eläköön! Ei valitusta lapsia hankkivien ihmisten typeryydestä! Eläköön! Ei huolta siitä, että mies osaa nauraa vain vahingonilosta! Eläköön! Ei ylipäänsä ketään, jolle sanoisi kerran päivässä: "Kultaseni, sinulle on tulossa viharyppy kulmakarvojen väliin. Reeeentouta jo se otsa."

Kun olemme juosseet vakioaikamme kikattaen asiaankuuluvalla äänenkantavuudella, vajumme hieronta-altaalle. Otan tangosta kiinni molemmin käsin, nostan jalkaterät seinälle tangon luo, painan reidet suoriksi, takapuolta ylös, kipristän venytyksen piinapenkissä. Koetan pitää hengityksen syvänä ja tasaisena. Katseeni lakaisee merkityksettä laatoitettua reunaa eestaas.

Reunan takaa nousevat salamanterin kasvot. Pieni pää, jolla on vaaleanvihreät uimalasit ja ihonvärinen sänkitukka, villi virne ja nopea vauhti. Pään perässä seuraa keho - salamanteri syöksyy altaanreunan yli ja läsähtää veden alle vierestäni. Ehdin tuskin kääntyä ja todeta pojantakamuksen puikkivan vedenalista kovaa tahtia, ja kääntyä takaisin ja tökätä Ilvestä kylkeen elehtien lapsen suuntaan, kun reunan yli kohoaa toisen salamanterin pää. Tällä on vakavampi ilme ja siniset lasit. Se tulee nelikontin ja putoaa pää edellä viereeni raapaisten reittäni ohimennessään.

Ilves tuijottaa silmät kauhusta levällään, suu puoliavoimeksi repsahtaneena. Vetää henkeä -

"Herranjumala, osaako noin pienet muka uida?"

Salamanterit sukeltelevat ja uivat. Tarkkailemme liikkeitä varautuneina ja hämmentyneinä. Miten noihin suhtaudutaan? Limaiset miehet ovat eri asia, ne tuijotetaan pelistä pois, mukavia tuskin vilkaistaan, naisille hymyillään, lapsia ei yleensä ole täällä - nämä kaksi ryömivät kaakelimaisen kynnäksen yli lastenaltaasta suoraan hieroma-altaaseen.

Emme tokene näystä turkkilaisen saunan pehmeydessäkään.

Koska olen vesijuossut aamulla herättyäni, hyvä olo kantaa iltaan saakka. Teen työtäni lauleskellen ja vihellellen, Mikko ilmoittaa sähköpostilla lahjoittavansa minulle ylimääräisen pulkkansa kerrottuani Dodon foorumilla, että aion hankkia sellaisen. Hän myös ehdottaa pulkkamäkeä isommalla joukolla, ja panen hihat viuhumaan. Totta kai, sunnuntaina. Pitää vain lähettää kutsuja... (Niitä saa kerjätä kommenttilaatikossa.)

Kun olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, steppaan vähän eestiläiseen bossa novaan. Laulajalla on hassu ääni, pehmeä mutta viileä. En pidä viileydestä enkä käheydestä. Äidillä ei ole sellaista ääntä, ja minun maailmassani äidin lauluääni on ikuinen kriteeri. No, armoa annetaan, tietysti. Etenkin kun äidillä on maailman huonoimpia sävelkorvia. Tai en korvasta tiedä, sävelkurkku olisi ehkä oikeampi ilmaus. Hän kuulee laulavansa väärin, mutta ei tiedä, kuinka laulaa oikein.

Sitten kiirehdin kauppaan punaisessa takissani, rinnettä alas, puiston läpi. Puiston alla kävelee vastaan skrii-skrii-pääskyset kirjoittanut runoilijapoika naisen ja pulkan kanssa. "Hei!" huudan. Kääntyvät, tunnistaa. Kättelen naisen, touhotan pulkasta, kutsun mukaan sunnuntaiksi. Kutsumisesta tulee hyvä mieli. Torinlaitaa taittaessani - tässä seisoimme Skypelaulun jälkeen, siitä on ikuisuus - joulukuusta - kohta on kevät - hyräilen mennessäni "Päeväl-Ööl" - mietin, olisiko elämä jossain toisaalla samanlaista.

En ymmärrä, miten rakkaus kietoutuu joka puolelta ympärilleni, rakkaus ja välittäminen. Haluaisin törmätä useampaan tuttuun, mutten törmää. Törmäisinkö pikkukaupungissa useammin? Olisiko pikkukaupungissa hyviä ihmisiä? Kestäisivätkö ne tätä touhotusta? Eivät kai. Helsinki on aika pieni. Kenen tahansa kanssa löytyy heti joukko yhteisiä tuttavia. Maine liikuu ajatusta nopeammin. Kaupassa haalin koriin mantelimassaa, vadelmahilloa, kaurakermaa. Sacherleivokset ovat puoleen hintaan. Niissä on kyllä kananmunaa, mutta en jaksa välittää. Ostan koko rasiallisen. Yhden syön jo matkalla kotiin. Nyt on hieman huono olo, mutta sacherleivokset tuntuivat suussa mukavalta. Akne jatkuu, epäilemättä. Lounaaksi söin korvapuustin. Casual fridayta!

Ihanaa. Kun kävelen puiston ylälaitaa porttikongiini ja kellariasuntooni, tuskin maltan odottaa sunnuntaita, kun liu'umme puiston kaltevuudessa. Kunpa tuolloin sataisi lunta! Olen laskenut tänä talvena mäkeä vain kerran, ilman mitään välineitä, emmekä nousseet uudelleen mäen päälle ollenkaan vaan jatkoimme kävellen ja keskustellen, vaikka mäen alta löytyi hylätyn oloinen pulkka keskellä yötä.

Sunnuntaina aion ottaa vahingon takaisin korkojen kanssa. Kunpa löytäisin jostain vain teemaan sopivaa samettista lettinauhaa. Kaakaonruskea olisi hyvä väri, tai lampunmusta.