Mäenkeskeä ei kai ole

Lasken mäen pulkalla alas letit liehuen. Nyt kun olen taas onnellinen ja tasapainoinen tyttö, ja voi, niin paljon enemmän tyttö vielä kuin ennen, ja on talvi, ja pakkasta, HUUT-laivat sulassa värjötellen, anna leipää, on hyvä pukeutua punaiseen hoikkuuteen ja letteihin.

Yhtä sirkushuvia alas saakka. Kuljeksin kauppahallin kujia, nuuskin mielenkiintoiset kojut. Alko ei kuulu niihin, en tahdo tuntea itseäni taas alaikäiseksi, en edes kahdessa letissä. Lastaan tavarat pulkkaan, kiskon pulkan mäensyrjää ylös. Mäenkeskeä ei ole kai olemassakaan, mäessä kaikki viettää mereen.

On vapaapäivä, vain kolme tuntia iltatöitä. Lähden runsaasti etuajassa, kävelen kaupunginsuonta pitkin, nautin ajatellessani koneiston sydäntä, joka jyskyttää tahdistaen raitiovaunujen tanssin. Jos vain olisin tarpeeksi ylhäällä ja havaitsisin hitaammin, vaikka kaksikymmentäneljä kuvaa minuutissa, tanssi oli helppo notatoida empirismiä unohtamatta. Mutta olen vain satakuusikymmentäkahdeksansenttinen.

Tahtoisin halata jokaisen vastaantulijan, tanssia ja hoilottaa kovaan ääneen. Tyydyn hymyilemään. Minulla on kuukautiset, sitä se vain on. Olen taas aivan pistämättömällä tuulella. Mielialani poimii pelkkää sympatiaa. No yksi nainen katsoo vihaisesti, kun hymyilen edelläpyöräilevälle miehelle. Eikö hän tajua, hymyilen hänelle aivan samalla tavalla? Vakavoidun hetkeksi.

Kaupassa pudotan käsineeni, ihan vahingossa. Tupsupipoinen koulupoika etsii minua hyllyvälit, kysyy putosiko minulta, hajamielisyyksissäni - tutkin mehuhyllystä löytämääni reilun kaupan mehua keskittyneenä - ajattelen ensin, onko kuukautiskuppi pudonnut, ei, kyse onkin lapasesta, on se minun, kiitos vaan kovasti, mutta hieman pöllämystyneesti. Vedän myssyn tiukemmin silmille, tarvon talojen välissä parkuvaan viimaan.

Tämä sää noituu couperosan poskiin. Mitä ruusunnupun punaisemmat, sitä vetisemmän siniset silmät niiden yllä. Näen sen miehen taas, turkoosisielmäisen, sen joka jo kahdesti on neljäntoista bussissa tullut luokseni ja halunnut naida minut siltä istumalta. Sellainen hulluus on hämmentävää. Olen sanonut kummallakin kerralla, että etsii heikkouskoisemman uhrin. Mies on vain huokaissut. Nyökkään hänelle, hän seisoo neljäntoista pysäkillä, tietysti. Mies hätkähtää, katse kääntyy sivuun.

Näin asiat kääntyvät päälaelleen.

Menen äidin työn kautta, kiipeän portaat takahuoneeseen, asiakas makaa alasti viltin alla, kasvot valon armottomassa syleilyssä, äidin rinnat leijuvat asiakkaan kasvoista viiden sentin päässä, huolellisesti kupitettuina ja tärkkivalkoisen sisässä, selkälihakset pakaralihakset takareidet tehden työtä, ettei äiti lyhistyisi rinnat edellä asiakkaan kasvoille. Seison pitkään ja katselen verhonraossa, en tahdo häiritä. Äiti herpaantuu hetkeksi, nostaa katseensa ylös, venyttää niskaa, kohtaa punaisen hoikkuuden, letit ja neulebaskerin, hämmentyy ja hätääntyy.

Muistan liian myöhään, että olen sisaruksista se, josta kuullaan vain sen ollessa pulassa, esikoinen, harvemmin pulassa kuin kuopus. Äiti sanoo anteeksi ja hetkinen, asiakas jää otsonoitavaksi. Peittää verhonraon kehollaan, toinen käsi verholla leväten. "No, mikä on?" Hymyilen vain turskanhymyäni. Olisinpa Mona Lisa. "Ajattelin vain sanoa hei kun olen tästä ohi kulkemassa töihin."

Olen väärässä maassa, äiti ei ymmärrä. "Haluatko jonkin ihovoiteen?" Pudistan päätäni, vedän baskeria syrjään, näytän näppyvyöhykettä. "Äiti, minulla on hormoniakne." Äiti nyökkää, siristää silmiään lasien takana, tarkentaa pintaan. Halaan häntä. "On jo mentävä", sanon. "Työt."

Töissä minuun lujuu vaivihkaa väsymys, on hämärää ja keinovalo, ulkona mustuu. Edellisen yön keskustelu keittiönpöydän ääressä kevensi sydämen mutta raskautti muun kehon. Olen nukkunut liian vähän ja syönyt lounaaksi vain puolen litran luomuhasselpähkinäspeltjuoman. Nyt syön lesepuuroa. Olen tuonut töihin paketillisen kauranlesettä, omenamehun ja kanelipussin.

Taidan mennä kävellen kotiinkin. Sitä ennen menen uimahalliin ja vesijuoksen itseni tilaan, jossa kankeudet ovat liuenneet. Juoksen, kunnes olen melkein vettä itsekin, pehmeä ja kaikkiin muotoihin menevä, ja ne kuplitta täyttävä. Poljen vettä, lopulta rytmi katoaa, liike vapautuu, allas tuntuu laajentuvan, silloin on mentävä portaille, hinauduttava ylös ja otettava kylmä suihku. Mutta sitä ennen on venytettävä kyljet ja takareidet.

Huomenna näen kolumnini lehteen painettuna. Ehkä. Jos paino niin suo. On ensin, nyt, juostava, jotta saa nukuttua, istuttua huomenna seitsemän tuntia ja sitten jaksettava tanssia yötä, lauantaita.