Elämä kuluu -fiilis

Huomenta...

Herätessäni vavahdun outouteen. Tum tum tum, hakkaa verenkierto alemmassa korvassa (minulla on vuokraemännän tyyny, joka on liiallinen). Tätä tunnetta minulla ei ole ollut aikoihin. Ei sitten sen jälkeen, kun viimeksi mietin samaa asiaa.

Sitä herää unesta raskaana mutta kivuttomana, lämpimänä, pehmeänä ja kerällä. Korvalehti on puutunut kovan kallon ja alustan välissä. On onnellinen jostain selittämättömästä syystä. Kämmenet eivät ole kurkussa eivätkä polvien väliin puristuneina vaan lojuvat rentojen käsivarsien päässä pitkällä. Hengitys virtaa huomaamatta. Tajuaa äkkiä: tätäkö elämä on... näinkö elämä kuluu... en ole edelleenkään selvillä siitä, mikä kaiken tämän merkitys on... ei se haittaa... elämä kuluu....

Olisiko tämä oranssi taustaväri sittenkin näin tehokas mielialasiivilä, vai onko kyse vain siitä, että näen joukon ystäviä, menemme alamäkeen pulkin, sitten kaakaota ja laskiaispullaa, koska Hurinan laskiaispullahehkutus onnisti hämäämään minut luulemaan, että tänään olisi jo laskiainen? (Koetin katsoa kalenteristakin, mutta ei siinä lukenut mitään tälle eikä ensi sunnuntaille. Oikeaan laskiaiseen saakka en edes selannut, koska en voinut kuvitellakaan, että joku tohottaisi laskiaipullista näin edellä aikaansa...)

Joka tapauksessa, nyt on vähän siivottava ennen kuin ryhdyn töihin. Siivoaminenkin tuntuu hauskalta askareelta tällaisena aamuna, kun herää lämpimänonnellisena ja ymmärtää, ettei tajua oikeastaan mitään siitä, miten ja miksi pitäisi elää, elääpä vain ja järjestelee ohimennessään asuntoja, sanoja ja olosuhteita.

Joskus viime kesänä kirjoitin siitä, kuinka onnellinen olen aina aamuisin herätessäni. Vaikka päivä ryvettäisi vaatteet ja kolhisi raajoja, aamuisin, niin silloin kirjoitan, olen aina onnellinen. Silloin herään leveästä sängystä, on kesä, sängyssä nukkuu vaimeasti kuorsaava jättiläiskokoinen mies, kaksi kissaa ja kaksi koiraa. Parvekkeenovi on auki, asunto tuoksuu kesäaamulta. Liikenteen äänet lujuvat makuuhuoneeseen saakka. (Että on olohuoneesta erillinen makuuhuone, sitä en ikinä oppinut ymmärtämään. Sellainen on vieras tila itselleni.) Makaan sängyssä, kiskottelen, ponnistaudun kylmälle lattialle.

"Ajatella", puhelen tuolloin päänsisäisesti hampaita kuuratessani, "asun miehen kanssa. Hän ei hakkaa minua, hän ajattelee hyvää vain. Ja eläinten, miten lapsena tahdoin eläimiä. Ei, tämä ei voi olla totta. Ja elämä kuluu... en ymmärrä tästä kaikesta mitään... miten minä tässä... olenko tämä minä..."

Tänään elämä kuluu tuntuu osittain samalta, osittain toiselta. Sama hiljainen tyytyväisyys on valahtanut takaisin puolen vuoden tempoilun ja kamppailun jälkeen. Elämäni tarkoitus ei ole enää selvitä päivä kerrallaan. Voin keskittyä olennaisempiin asioihin, yhteisiin asioihin täydemmin. Mutta eroa kesään on - tunnistan itseni, mitä kesällä en tehnyt. Koko sen ajan, kun asun Kissan kanssa, montako vuotta, kahdeksan vuotta ja risat, jokaiseen elämä kuluu -fiilikseen kuuluu voimakas hämmennys, että minä, että miehen kanssa, että kuinka mahdollista.

Kun herään parvelta yksin ja muistan, että tänään laskemme mäkeä, ja tajuan olevani elämä kuluu -fiiliksessä, en oudostele itseäni enkä tilannettani. Olen vain hiljaisen tyyni ja onnellinen. Elän kuten nuorena kuvittelinkin: teen työtä kirjojen parissa, minulla on hellyydenkipeä eläin, olen yksin, asun pienessä asunnossa, keitän itselleni teepannullisen kerralla. Ja kirjoitan, kirjoitan ilman syyllisyydentuntoa tai kenenkään lievääkään pettymystä. Kukaan ei käske nukkumaan, tiskaamaan tai tekemään jotain tuottavampaa. Näin sen kuvittelinkin, kun olin viidentoista ja päätin, että minun on pidettävä huoli siitä, että saan tehdä, mitä haluan, olkoonkin että se tarkoittaisi vaikka vessojen jynssäämistä elannon turvaamiseksi ja sitä, että olen kaikkien mielestä hullu, koska haluan tehdä jotakin, jota en osaa ja jota ei oikeastaan voikaan osata. Silloin tosin ajattelin vielä - tämä on naisten normaalia vaatimattomuutta, olen viime aikoina huomannut, miehet tekevät kirjoittamisestaan yleensä herkemmin ohjelmanumeron - etten näytä tekstejäni koskaan kellekään. Mutta että testamenttaan varani niiden julkaisemiseen omakustanteena. Aika morbidia. Nuorempana en kai tajunnut, miten nopeasti kuvaukset vanhentuvat ja kuinka tärkeää on jakaa kaikki arvokas.

Nyt on mentävä. Teepannu, tuo lihavan metallinen mustarastas, viheltää.