Liityn siihen säälittävien kirjastotätien laumaan, joka kuluttaa päiviensä ehtoopuolet lueksien työpaikalta kotiin selkä vääränä raijattuja opuksia.
Katri Pietiläinen kirjoittaa teoksessa Hoitavat sanat. Opas kirjallisuusterapiaan (toim Silja Mäki & Terhikki Linnainmaa, Duodecim 2005, s. 104):
"Nykyisin on mahdollista kirjoittaa päiväkirjaa Internetissä, mikäli haluaa muiden lukevan sitä. Verkkopäiväkirjan pitäjä voi saada tukea muilta ja antaa lukijoille samastumisen kohteen. Hakukone Googlella löytyy muun muassa matkapäiväkirjoja, vankilapäiväkirjoja, sotapäiväkirjoja, päiväkirjoja raskaudenajasta ja lapsen ensimmäisen vuoden kehityksestä. Julkisen kirjoittamisen syynä voi olla julkisuuden ja itsensä alttiiksi laittamisen tarve. Sillä, että toiset voivat kommentoida tekstiä, on sosiaalisen vuorovaikutuksen ulottuvuus. Meitä kiehtovat muiden ihmissuhteet ja yksityiselämän asiat. Nettipäiväkirja voi tehdä hyvää identiteettikehitykselle, mutta sillä on vaaransakin. Liiallinen itsensä paljastaminen ja toisista kirjoittaminen voivat johtaa vaikeuksiin. Tällainen julkisen päiväkirjan pitäminen vaatii vahvaa minäkuvaa. Verkossa on myös mahdollista pitää salaista päiväkirjaa, kun huolehtii suojauksesta."
Pidän päiväkirjaa netissä. Oikeastaan aloin kirjoittaa aluksi luettavampaa propagandaa mutta luisuin päiväkirjailijaksi. Tällaista tämä on. Lupaa jotakin ja pidä lupaus osittain.
Olen saanut tukea muilta. Erityisen arvokasta on sellainen tuki, joka on toimitettu perille halauksin. Enkä nyt siis puhu mistään virtuaalihalauksista. En tiedä, samastuuko joku minuun. Jos vastauksenne on kyllä, valitan. Meitä on moneksi.
Epäilemättä googlella löytyy vaikka mitä. Tämä ei ole matkapäiväkirja, vankilapäiväkirja eikä raskauspäiväkirja. Tämä on tavallaan sotapäiväkirja: sodin omaa vastuuttomuuttani vastaan, unohtamista ja moraalista keskinkertaisuutta vastaan, ja tietysti myös pahamaineista globaalin talouskasvun (ja siihen liittyvän energiankulutuksen kasvun) ideologiaa vastaan. Erityisen strateginen taistelija en tosin ole vaan ennemminkin sellainen kirjavia viirejä heilutteleva minihametyttö, jolla on hatussa töyhtö, selässä kaunokirjaimin Hypnopolis ja jonka tarkoitus on pitää mielialaa yllä. Tämä on myös päiväkirja erään lapsen kolmenkymmenen ikävuoden tienoon kehityksestä. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa ulkoistaneet t&k:n lapselle itselleen.
Tämä voi olla julkinen mutta tämä on ennen kaikkea intiimi tila. Sen huomaa ikävästi jokainen, joka etsii täältä liikennemerkkiä tai parkkimittaria. No trouble mister. En osta julkisen ja intiimin dikotomiaa enkä edes sitä, että ne olisivat saman jatkumon ääripäät. Julkinen tila tämä ei ole siinä mielessä, että muut voivat vain käydä täällä. Minä sen sijaan asun täällä. Jos täällä häiriköidään, se ei ole julkisrauhan vaan kotirauhan rikkomista. Tietenkin asetan itseni alttiiksi kieltäytymällä lukitsemasta päiviäni hellyyttävän, klemmarillakin avattavan lukon taakse. Se johtuu siitä, etten pidä ummehtuneesta hajusta.
Mutta yöt pidän itselläni. Kommentit tervetulleita.
Oikeastaan muiden ihmissuhteet eivät kiehdo minua. Minua kiehtovat ideologiat ja ideologiset suhteet, se miten representoidaan eli esitetään jokin jonakin. Olen pahoillani. Luen teitä kuitenkin paitsi eksemplaareina, myös institutionalisoimattomien uskontojen uhreina - maailmankuvien uhreina, metaforien uhreina. Sellaisina saatte sympatiani, toivottavasti minäkin teidän. Suitaan.
Mikä tarkalleen on yksityistä? Henkilötunnukseni, mutta sekin vain ei-viranomaisille. Onko muuta yksityistä? Se, mitä en halua kirjoittaa. Sitä en myöskään kirjoita. Älkää siis turhaan janotko yksityisasioitani täältä.
Veloena tekee hyvää minun identiteettikehitykseni lisäksi myös sinun identiteettikehityksellesi, etenkin jos olet jaksanut lukea tänne saakka. Kärsivällisyys on tärkeä jutska. Mutta kaikessa on vaaransa. Älä addiktoidu tai alat nähdä unia, joiden sisältöä et kenties osaa käsitellä. Liiallista itsensä paljastamista täällä tuskin harrastetaan, koska se itse, jota en mielelläni paljastele liikaa, on hieman hankalaa hötömölöidä pelkiksi biteiksi. Ei siten tarvitse pelätä, että tuhriintuu kuukautisveressä tai muissa tabuissa. Täällä voi nähdä ainoastaan "kuukautisverta". Mainintaa kaikki tyynni. Toisista kirjoittaminen johtaa tietenkin vaikeuksiin. Onneksi toiset tietävät, kuinka heitä rakastan. Sekin johtaa vaikeuksiin, kuten tiedät.
Mutta siitä olen eri mieltä, että tässä tarvittaisiin vahvaa minäkuvaa.
Tämä on väline, jolla minäkuva puretaan pala palalta. Kuten kirjoitan aiemmin, olen purkanut sydämeni - en kuten kiväärin lukon niin kuin Timo ehdottaa - kuin kuulakärkikynän. Tai oikeastaan kasan niitä, samalla tavoin kuin lapsena leikkiessäni insinööriä. (Jotkut leikkivät kotia, toiset insinööriä - leikin kyllä myös sirkusta, lentäjää, ratsastuskoulua, kenneliä, rokotusklinikkaa, lehden toimitusta ja teatteria. Perverssi pentu.) Osat lojuvat lattialla. Niitä on paljon. Ei ole mitään mieltä yrittää koota niitä. Työnnän muovikuoret, vieterit ja mustepatruunat muovipussiin. Persoonan ensimmäinen sija ei silti jätä tekstiä rauhaan vaan häiriköi, mokoma ideologinen virus.
Suojauksesta on hyvä huolehtia - kotikoneen - viruksilta. Joskus kyllä mietin, olisiko tässäkin hyvä olla lj-tyyppinen toiminto, jolla osan päreistä tai jopa niiden lauseita voisi salata sisäpiirille tai mikä parasta, eri sisäpiireille. Tyyliin naiset, miehet, bloggaajat, dodolaiset, filosofit, mystikot, tanssijattaret, Jeanie ja Connie ja niin edelleen. Loput voisivat sitten pelata piilosanaa ja aukkokohtien täydentämistä.
Aukkokohdista tulisi paljon roisimpia toisten täyttäminä. Uskokaa pois, kyllä kirjastotäti tietää, nutturastaan huolimatta.
Tekstit
偵察
1 päivä sitten
9 kommenttia:
Se on kummallista, mutta kaikki nuoret kirjastoneidit vaikuttavat olevan erityisen poikkeuksellisen mukavia ihmisiä. Yhtenä päivänä havahduin kuin salaman iskemänä: Veloenakin /on/ (mm.) kirjastoneiti. Se on todella kummallista.
Kannattaa kyllä muistaa, että meikäläinen on ainoastaan osa-aikainen kirjastoneiti.
Loppuajasta kun ei kukaan voi mennä takuuseen. :D
Kieltämättä kirjastossa on kivaa olla töissä. Ajaudun tuon tuosta asiakkaiden kanssa keskusteluun terveydenhuollon tilasta, persoonallisuuspsykologiasta, aivojen painosta, Antonio Damasiosta, havaintopsykologiasta, aistisynestesiasta, empiristisestä tieteenfilosofiasta, kehitysmaakysymyksestä ja sensellaisista. Monesta asiakkaasta tämä on selvästi mukavaa. Säikyille en tietenkään toiste puhu kohtaavaan sävyyn.
Paras kerta oli se, kun pohdimme erään naisen kanssa yhdessä kriteereitä käsitteen "nautinto" soveltamiselle. Pohdimme sitä varmaan kaksi tuntia. Tietysti lainailin kirjoja siinä muille välillä, mutta nainen otti takin käsivarrelleen ja toisten mentyä jatkoimme.
Kirjastotädit ovat ihmiskunnan valo... (Niiskauttaa itsetyytyväisnä.) Tosin minä nyt niin nuori enää ole.
Juuri eilen päiväkävelyllä puhuin ystäväni kanssa siitä kuinka armollista ja tärkeää on moraalinen keskinkertaisuus. Kyky tyytyä siihen ettei aina tarvitse olla valtavan hyvä ihminen, riittää kun välttää tekemästä pahaa muille ja sitten joskus kun jaksaa ja osaa, voi tehdä hyvääkin. Tietysti sekin on aika paljon vaadittu että välttää tekemästä pahaa muille. Minullakin taitaa olla nahkakengät kuitenkin. hmm. No mutta siis kuitenkin, moraalisen hyvän vaatimus on niin ääretön. Koskaan ei voi olla täydellisen hyvä. Siksi täytyy normittaa sitä jotenkin, määritellä itselleen taso johon tyytyy. Ettei tulisi sitä loppuunpalamista, josta oli joskus puhetta.
Olen tuosta kyllä täysin samaa mieltä. Jo se, että olisi satuttamatta muita, on aivan tajuttoman vaikeaa. Minä kyllä ajattelin tuolla moraalisella keskinkertaisuudella nyt sitä, että lipsahtaisi esimerkiksi turvallisuudenhakuisesti heti suhteeseen uskotellen, että voi seurustella jo vakavasti, vaikka on ilmiselvää, ettei voi, että on edelleen aivan kiinni edellisen lopun tuomassa kivussa. Kiusaus olisi suuri, koska rakastuminen on ihanaa (ja kamalaa).
Toinen karsea muoto, joka minua uhkaa erityisesti, on eskapismi. Että ei ajattele mitä tekee ja miten elää, vaan menee vaan virran mukana ja koettaa kaiken vapaa-aikansa tukahduttaa lukien muiden tekstejä. (tai katsoa televisiota) Pienessä määrin kirjallisuus on hyväksi, pakonomaisena pakopaikkana ei.
Loppuunpalamisen uhka häilyy tietysti koko ajan jokaisen pään päällä. Pelkään romanttista rakkautta tällä erää kuin ruttoa ja syystäkin.
Ehkä sitä voisi taiteilla eskapismin kanssa samalla tavalla kuin muidenkin nautintoaineiden. Hienompi olisi ehkä pärjäillä ilman, mutta joskus se vaan on niin ihanaa mennä virran mukana. Minulla on itsellä nyt sellainen vaihe etten tiedä onko tämä eskapismia vai onko pääni vain muuten täynnä kummallisia, mutta ihania unelmia. Pakonomainen pakopaikka tietysti kuulostaa hiukan pahalta, mutta entä jos kuitenkin juuri nyt tarvitsee sen pakopaikan? Voisiko sitä luottaa siihen, että kun on siellä pakonomaisessa pakopaikassaan aikansa ollut, sieltä pystyy taas tulemaan uloskin? Ajattelen että ehkä me ajoittain tarvitsemme eskapismia? Ehkä se ei aina olekaan mikään kategorinen paha jota pitäisi ehdottomasti välttää? Paljon kysymyksiä, ei ehdottomia vastauksia, ikävä kyllä.
"Liiallinen itsensä paljastaminen ja toisista kirjoittaminen voivat johtaa vaikeuksiin."
Tarjoaako Katri jälkikäteen jotain havainnollistuksia tuosta, vain onko tuo vain pelkkää sormenheristelyä? Koska tuollaisenaan tuo on vähän sellainen "masturbaatiolla voi helpottaa paineita, mutta sitä ei ehkä silti kannata harjoittaa ihan mielin määrin" -tyyppiseltä kuulostava toteamus.
Minä ajattelen kirjoihin uppoutumista ja eskapismia eräänlaisena tankkaamisena tai latautumisena.
Joskus informaatiovirta kulkee sisäänpäin, joskus taas ulospäin. Ja se sisäänpäin kulkeva virta tarvitaan, jotta olisi jotain, mitä myöhemmin ammentaa ulos. Se on samalla myös lepohetki, Kirsti puhuu vastaavasta tuolla ylempänä.
Jani: ei tarjoa muuta. Tuossa koko verkkopäiväkirjailuosuus kokonaisuudessaan.
Eskapismista: minulla se tapaa olla aika kokonaisvaltaista. Saatan lojua pahimmassa tapauksessa sisällä päiväkausia, unohtaa syödä ja nukkua ja vain lukea. Mikä vain pahentaa tilannetta, tietysti. Mutta minusta sellainen 3-4 tuntia lukemista päivässä ei ole vielä mitään eskapismia; eskapismista puhutaan sitten kun jättää menemättä sovittuihin tapaamisiin, tanssitunneille yms. siksi ettei ole ehtinyt lukemiseltaan nukkua, syödä eikä peseytyä. Raahautuu vain töihin ja on ihan tööt koska vain sulloo päähänsä kaikenlaista kerkiämättä makustella sitä edes. Sellaista en aio nytkään itselleni sallia vaan väännän itseni liikkeelle vaikka lusikalla.
Minä olin välillä toista vuotta niin että en kirjoittanut muualle kuin omalle saitilleni, mutta olen periaatteessa aina kirjoittanut omalla nimelläni, 9 vuotta, yhteensä noin 150 000 viestiä, mutta minä kirjoitankin verkkoon ammatikseni. Tämänkin viestin kirjoitin ansaitsemistarkoituksessa.
Lähetä kommentti