Saman lauseen etsimisestä

Kun listaan inventaarion viime vuoden julkaistuista löydöistäni, unohdan tärkeimmän: Willy Kyrklundin. Ostan Kyrklundin 8 muunnelmaa yhden euksun korista joskus vuosi sitten silmäillen takakannen tekstiä, jossa puhutaan siitä, milloin koneesta tulee persoona ja voiko kone rakastaa tai voiko siihen rakastua. Tietysti ostan kirjan, jossa tuollaista kysellään jo takakannessa.

Asia kiinnostaa minua, sillä jossain mielessä ihminen on kone. Kone, jolla on kummallisia emergenttejä ominaisuuksia, kuten tajunta. Kone, joka rakastuu toisiin koneisiin, joilla niilläkin esiintyy vastaavaa emergenssiä, ja joskus jopa sellaisiin, jolla ei niitä esiinny. (Esimerkiksi miehen rakastuessa autoonsa - muistelkaamme yhdessä hetki Stephen Kingin kirjaa Christine, jossa auto saa mustasukkaisuuden puuskan. Ei helvetti. Tänään kuulostan aivan hurahtaneelta new age -papittarelta.)

Mutta takaisin Kyrklundiin. Jos 8 muunnelmaa vakuuttaakin jo minut siitä, että Kyrklund etsii samaa lausetta kuin itsekin haen, tämä on tietysti vain metafora, sillä tarkoitetaan: kysyy samoja kysymyksiä, vastaa summittain samoilla linjoin, kun ostan Solangen ja luen sen, niskakarvani nousevat jos pystyyn. Tämä ihminenhän on hitto soikoon kirjoittanut minua. Hän tietää, millaista on olla minä. Karmiva tunne.

Ja nyt kun luen työpaikalta lainattua Polyfemoksen muodonmuutosta, itken raitiovaunussa. En voi sille mitään. Olen lukenut ainakin viisikymmentä kertaa läpi tarinan nuoresta Pythiasta ja ajatellut voi luoja voi luoja voi luoja - mitä helvettiä tämä on olevinaan. Sanoisin, että Kyrklund on käynyt unissani, ellei se kuulostaisi niin kajahtaneelta. Ehkä me vain näemme samaa unta useammin kuin kerran?

Mutta on muutakin kuin unta ja jaettuja kuvia. Yhdessä kohdin Polyfemosta Kyrklund kirjoittaa: "Tässä ilmenee kuitenkin räs asiallinen kummallisuus: voiko pitää tulppaaneja vyöllään varsien taittumatta, vai olisiko hänellä ollut koruommeltuja tulppaaneja vyössään? Minun muistikuvani ei ole täysin selvä tässä kohdassa; vaikkakin minun visuaalinen muistini on huomattavasti parempi kuin auditiivinen, niin minulla kuitenkin ensi sijassa on muisti jota haluaisin nimittää verbaaliseksi. Minä en muista miltä sanat kuulostavat, ihmiset niiskuttavat ja sammaltavat ja puhuvat niin eri tavoin, mutta minä muistan itse sanat, sanonnan rakenteen. Minä en tiedä hyväksyvätkö psykologit tämän tyyppisen muistin. Mutta minä muistan että hänellä oli punaisia tulppaaneja vyöllään ja siitä minä pidän kiinni. Voidaan olla sitä mieltä että asia on epäolennainen ja että se yhtä hyvin voidaan jättää sikseen, mutta minulle se on tärkeä, koska on kysymys minun elämästäni. Minulleko se tapahtui vai jollekin muulle? Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen, kuu on romahtanut alas ja paljon siitä mikä oli läheistä ja käsitettävää on muuttunut etäiseksi ja käsittämättömäksi. Tällöin on tärkeätä ettei ala leijailla mielivaltaisissa rakennelmissa, vaan että on täsmällinen. Hänellä on punaisia tulppaaneja vyöllään, mitä se sitten merkinneekin, ja tämä muisto on minulle kallisarvoinen. Kallisarvoinen kuin nuotit kuurolle pianistille."

Tämä on aivan mahtava kohta. Miten kirkasta, selkeää ja täynnä pelkkää oleellista. Kun luen kohdan, tajuan myös sen, etten ole aivan turhaan opiskellut filosofiaa, tanssia, rakastamista, kasvien aukikiertymistä siemenistä monimetrisiksi köynnöksiksi. On oltava täsmällinen. Itse käytän usein sanaa akuutti, tarkoitan kuitenkin osapuilleen samaa. Olen myös käyttänyt käsitettä narratiivinen muisti ja ilahdun kovasti kun huomaan saavani tarpeellisen täsmennyksen raipaniskun määräisyydellä - ei oikeastaan ollenkaan narratiivinen, vaan todellakin pikemminkin verbaalinen. Narraatio kuulostaa vähän yksiulotteiselta.

Muistoja ohjaavat verbaaliset avaimet. Muisti on avainnippu, joka kilahtelee kirjastonhoitajan samotessa hyllyväleissä. (Tiedättehän te kirjastonhoitajat? Tänään minulla on pohkeisiin saakka ulottuvat pinkeät housut, kirjavat sukkahousut, oranssi paita, hiukset kahdella poninhännällä korvien luona, juoksen kepeästi päkiöillä, avainnippu kilisee kirjaston hämärässä ting ting ting ting. Kasvoni ovat pienenpienillä mustelmilla, sillä olen ollut ihonpuhdistuksessa hormonaalisen näppyvyöhykkeeni vuoksi. Käyn sähköpostikirjeenvaihtoa pikniklounaasta. Kyllä, helmikuussa. Joskus olen yhtä hullu kuin Kyrklundin kirjoittama nuori Pythia. Täsmälleen samalla tavalla. Jossain toisenlaisessa yhteiskunnassa minulle ei tulisi kukaan sanomaan, että nyt olen Sinkkuelämää-sarjan joku jonka nimeä en edes muista, semmoinen joka kirjoittaa kanssa kolumneja. Minua kylmää ajatuskin, että muistuttaisin jotakin televisioitua. Siihen asti, että nuori Pythia televisioidaan, ainakin.)

Kyrklund kirjoittaa myös: "Oikean tunteen viljelyn tulee alkaa lapsuudessa; mikä silloin lyödään laimin ei ole korjattavissa ihomaalin avulla tai silmien mustaksi värjäämisellä. Se ei voi tapahtua tuskan ja puutteen paineessa, joka tekee mielen ahtaaksi ja sitoo tunteen omaan etuunsa. Kerjäläisnaisen tytär joka leikkii kadun liassa tulee ruvelle ja hänen hiuksensa takkuuntuvat; kun kulkee ohi hän ojentaa pienen kätensä, kärttää ja hymyilee saadakseen lantin. Ruvet voitaisiin parantaa voiteella ja tukka voidaan pestä, mutta käden ojentaminen ja hymyileminen, se turmelee hänen tunteensa, sitä vauriota ei voida korjata, miten hänestä silloin koskaan voisi tulla kaunis? Minun ei ole koskaan tarvinnut ajatella omaa etuani, minun ei ole koskaan tarvinnut ojentaa kättäni ja hymyillä, minun ei ole koskaan tarvinnut liioitella maalatessani silmiäni, vaan silmäni ovat aina olleet surusta mustat."

Tämäkin on vakuuttava kohta. Kun katselen Hassun Tytön ja Tukaanin Oonaa, hämmästyn lapsen iloisuudesta ja tyytyväisyydestä. Se on yhtä iloinen, tyytyväinen ja mutkaton kuin vanhempansakin. Mutta se ei liiku. Se on kehityksestään hivenen jäljessä. Oonaa yritetään opettaa ryömimään laittamalla lelu sen ulottumattomiin, vauva matolle ja kämmenpohjat pienten jalkapohjien taakse. Jos lapsi ponnistaa jaloillaan, se saattaa tajuta pystyvänsä liikkumaan sitä kohden, minkä tahtoo. Mutta Oona ei ponnista. Se on tyytyväinen näin, ja sitten kun sen tyytyväisyys lakkaa, se alkaa itkeä.

Kerron äidille tästä, kun makaan alusvaatteisillani huopaan käärittynä ja kasvojani hierotaan pehmein piirroin. "Niiden pitää lukea Kochia, se on sellainen itäeurooppalainen tutkija", sanoo äiti heti napakasti. "Koo Oo Cee Hoo, Koch. Varmasti kirjastosta löytyy. Ohjeita siitä, miten lasta voi aktivoida. Sinuakin on aktivoitu pienestä pitäen." Voi luoja, ajattelen siinä huovan sisässä. Aktivoitu. Ilmankos minusta on tullut tällainen siunattu hullu, iloinen ja tarmokas ja moraalisesti valpas, esteettisesti kokeilunhaluinen ja täysin vailla musertavien realiteettien tajua ja surullinen, loputtoman surullinen kaikesta siitä pahuudesta ja epäloogisuudesta, jota ihmiset kutsuvat tunteeksi, mutta joka on tosiasiassa pelkkää tunteen kieltämistä ja yritystä säilyttää kasvot. Kuten väitteistä että liikkuminen on vaivalloista, työtä ja tuskaa. Ehei, melkein huudan, se on tanssi, se kutittaa kylkiä sisäänpäin, se tekee keijukaiseksi. Välillä on oikein pysähdyttävä kyljet kohoillen, ettei aivan nousisi ilmaan ja jäisi sinne. "Se kirja on kyllä aika tylsä", lisää äiti, "koska siinä on paljon kaikkea sellaista kuvausta sen Kochin ja muiden tutkimuksista eikä vain käytännön neuvoja."

Lause on niin hullunkurinen, että minua alkaa hihityttää. Itse tuottaisin lauseen päinvastoin. Se kirja on kyllä aika tylsä sikäli että siinä on pöljiä käytännön neuvoja ikään kuin lukija ei kiinnostavia tutkimustuloksia laajan määrän selattuaan olisi muodostanut jonkinlaista hypoteesia siitä, kuinka soveltaa tutkimustietoa käytäntöön. Äiti, valitan, ohjelmointinne on tuottanut tuloksia, mutta arvaamattomaan suuntaan. Tottahan toki on, että olen lapsena saanut kaiken haluamani, paitsi oman rauhan. (Pahimmat traumani liittyvät siihen, että minua häiritään - esimerkiksi vaatien, että leikin toisten kanssa, syön tai nukun. Näihin kai kiinnyn vasta huomatessani niiden edut niihin pakotettuna. Yksi pahoista on myös lapsen pelko tulla naitetuksi väärään perheeseen - pelkään tätä viisivuotiaasta teini-ikään saakka. "Sulla on niin nätti nenä", sanoo yhden luokkalaisen pojan äiti aina minut nähdessään. Juoksen karkuun, en halua naida hänen poikaansa, joka haisee Juicy Fruitilta, olen varma, että jos lakkaan pitämästä varani, löydän itseni vielä jokin kauhea päivä kapiokirstuun pakattuna matkalla Juicy Fruitin hajuisille tiluksille, kiitos mutta ei kiitos, mieluummin karkaan juosten ja kuuntelen myöhemmin äidin tai mummon torut, että sillä tavalla huiskaisi tien yli, entä jos auto olisi tullut. Halvatun nenä.) Olen saanut kaiken haluamani, jos olen osannut perustella haluni. Olen kehittynyt siinä sellaisiin mittoihin, että hyvä ystäväni ei ollenkaan ymmärrä, miten tunnen, kun skypetämme asiasta. Eikä toinen, kun keskustelemme. Että lakkaan suremasta äkisti ja käännyn iloon. Että iloni on oikeastaan samaa kuin suru, noin pohjimmiltaan, että liikahdus toisesta toiseen on helppo, yksi pyrstönhulmaus.

"Minusta on järkyttävää, että kuvittelet, että voit tulla toimeen ilman rakkautta", kirjoittaa ystävä. "En voikaan", vastaan. "Mutta voin odottaa. Olen vapaa, ja onnellinen siitä. Kun löydän jotakin mitä tahdon, olen vapaa toimimaan. Ja minä totisesti osaan odottaa."

Tiedän nuoren Pythian varmuudella kuinka kaikki käy, toki. Odotan ja sitten näen jotakin, jonka etuihin aivan ehdottomasti kuuluu saada tulla kehittämäkseni. Omaa etuanihan minun ei tarvitse yrittää hankkia. Minulla on jo se. Olen elossa, tunnen ja hyväksyn tunteeni, osaan ajatella asioita pakon edessä strategisestikin ja olen aika itsetyytyväinenkin.

Kyrklundin otteessa minuun takertuu heti lause: "Minun ei ole koskaan tarvinnut ajatella omaa etuani" - ja alan miettiä, onkohan muiden tarvinnut. Olen liukunut läpi peruskoulun ja lukion, en ole vaivautunut briljeeraamaan. Mieluiten olin osoittamatta kuinkaan, että ymmärsin kerrotun tai näytetyn. Ainoastaan kokeissa suostuin jakamaan tiedon siitä, että osaan, opettajalle. "Viittaisit joskus", sanottiin tuskastuneesti. En viitannut. Olen ajautunut hanttihommien kautta yliopistoon ja sieltä takaisin hanttihommiin ja kirjoittamaan, kirjoittanut olen tietysti koko ajan, siinäkään en erityisemmin ajattele omaa etuani. Elämä on aina kantanut, kannatellut. Jos olenkin joskus tehnyt jonkin yksittäisen asian, ottanut jonkin työn tai vastuutehtävän ajatellen asian tärkeyden ohella yhtä paljon sitä, että tästä saattaa olla vielä itselle hyötyä, olen vain vihannut itseäni niin kovasti, että olen mahdollisimman nopeasti hankkiutunut moisesta ääliömäisyydestä eroon. (Sellainen viha tuntuu haitalliselta, se syö virran.) Niin. Surullinen on helppo olla, vaatiminen on vaikeampaa. Varmasti on toisenlaisia persoonallisuustyyppejä, niitä ihmisiä jotka tulevat surusta hulluiksi ja mustasukkaisiksi ja osaavat varsin mainiosti sanoa mullemullemulle. Mutta minä en ole yksi heistä.

Ystäväni kehtaa vihjata, että kärsin omnipotentiafantasiasta. Ei. Minähän sanon suoraan, etten osaa. Ja etten löydä edes halua oppia. Ei siinä mitään omnipotenttia ole. (Jos olisin omnipotentti, antaisinko ystävieni esittää tuollaisia hypoteeseja? Ja taatusti maailmassa ei olisi tuotantoeläinten tehotuotantoa. Saattaa kyllä olla, että käsitykseni omnipotentiafantasian normaalista ilmentymistavasta sisältää aimo annoksen filosofian antaman kosmisen perspektiivin mukanaan raahaamaa liioittelua. Ei kai normaali omnipotentiafantastikko kuvittele luovansa kiven, jota ei kykene nostamaan? Sitenhän hän parantaisi itsensä. - Tämä kuulostaa aivan eräältä ystävältäni, joka kuvittelee parantavansa mysterioosin kivun lonkassaan löytäessään oikeanlaisen filosofisen teesin.) Ja kuitenkin, tajuan elävästi, kuinka jo yksinomaan novellin kirjoittaminen ilman käsitystä mustasukkaisuudesta ja vihasta on mahdotonta. Minunkin kirjoittamiseni on, kuten kollegani & ystäväni Timo joskus arveli kaiken kirjoittamisen olevan, taistelua kirjallisen ilmaisun mahdottomuutta vastaan. Ei kukaan jaksa sellaista, minkä osaa jo, muttei myöskään sellaista, mistä ei tajua mitään, kuten jo Diotiman puheessakin todetaan mietittäessä, millaiset ihmiset harrastavat filosofiaa (ns. eroottinen filosofiakäsitys; tätä voisi kutsua ihan elämänfilosofiaksikin - termi, joka saanee usemmankin ihon kananlihalle).

On omalaatuista huomata, kaiken venkoilun ja ymmärtämättömyyden jälkeen, kuinka joku hakee samaa lausetta. Sitä tahtoisi vain huudahtaa: No niin, tässä se nyt sanotaan! Mutta tietenkään sitä ei sanota tässä. Se kasvaa koko ajan, kinostuu selän taakse, työntää eteenpäin rinnettä lumivyöryn keulakuvana, koko ajan kasaantuu yhä enemmän sanottavaa, yhä itsepäisemmin ja hurjemmin pyöriviä ääniä, äänenpainoja, kiihtyneisyyttä ja painokkuutta. Lumivyöry on liikkeellä, sitä ei voi pysäyttää. Kuka tietää, mistä se alkoi?

Siitäkö, kun äiti ei pitänyt meitä sylissä vaan kannatteli Kochin neuvomalla tavalla niin että oli koko ajan jännitettävä kehoa, hallittava liikkeitään, kannatettava itseään - vai siitä kun tajusi, ettei minkäänlainen ruusumarjansiementen tunkeminen paidankauluksesta tai käden työntäminen sylkeä täynnä olevaan kuppiin eikä edes kupin kumoaminen kauluksesta sisään saa sanomaan sitä, mitä tahdotaan sanottavan, tekeepä vain pupilleista asteen verran surullisemman mustat - vai siitä kun ensimmäisen kerran uskoi siihen, joka sanoi rakastavansa, haluttomana asettamaan tuolle termille ankarampia kriteereitä. No, en tiedä. Missä kohdin prosessi alkaa, missä kohdin voidaan sanoa, että tässä on sen raja. Rajat ovat kuviteltuja. Ne kuvitellaan suhteessa johonkin päämäärään. Lain edessä vastuuseen asettamiseen nähden, esimerkiksi, persoona.

Minusta on hauskaa istua ja tarkkailla vauvaa, jonka kuvittelen kehittyvän tasapainoiseksi ja onnelliseksi.

Mutta uskon myös, että on useanlaisia tapoja olla tasapainoinen ja onnellinen. En tiedä, onko Kyrklundin tapa olla sellainen, mutta verbaalisen muistin käsite tekee minusta hetkeksi hyvin onnellisen. On jotakin, joka jaetaan - muistan sen kerran, kun käymme ensi kertaa syömässä Knossoksessa, ja tarjoilija selittää, miksi leipä on leikattu vain melkein pohjaan saakka. Koska siihen pitää jättää murrettavaa, jotta se voidaan jakaa. Tästä ei puhuttu koulun matematiikan tunneilla, jossa piirakkaa jaettiin niin ja niin moneen osaan, eikä kotitalouden tunnilla, jossa viipaleet piti viistää huolellisesti loppuun saakka.

Oletettiinkohan, että tämä ymmärretään itsestään? Vai oliko tarkoituskin, että ihmiset ovat erillisiä yksiköitä, joille kullekin on oma numeronsa, autonomiansa, laiturinsa joka ei johda minnekään.

Minä ymmärsin jakamisen elävien ihmisten kanssa aika myöhään. Mutta ei se mitään. Tärkeintä, että ymmärrän sen nyt.