torstai 2. helmikuuta 2006

Maa muu mikä maa

Varaan Visakortillani matkat Madridiin kahdelle ystävättärelle. Itse en mene, vaikka aluksi piti. En osaa kuvitella poistuvani Helsingistä toukokuun lopulla. Silloinhan kaikki on juuri ratkeamassa kesään. Vasta maksun mentyä tajuan, että tili lankeaa maaliskuun lopulla, jolloin pitäisi tietenkin olla takuurahat seuraavaan asuntoon. Onneksi on äiti.

Ja, totta puhuen, jos olisin varannut itsellenikin matkan, kuinkahan tässä olisi käynyt. Olisi pitänyt olla entistä suurempi summa maaliskuun lopulla. Ei, kaikki on oikein hyvin, suhteellisesti ajatellen.

Jonkin virheen takia en ole saanut eräältä työnantajaltani palkkaa. Se tulee helmikuun lopulla. Näin ollen käy jälleen niin, että tammi-helmikuussa, kun pitää maksaa kaikki kevään harrasteet ja jäsenmaksut yhdessä rykäyksessä, saan vähemmän palkkaa kuin pitäisi, ja sitten kuukauden päästä kylven rahassa, eikä laskuja ole näköpiirissä. Tai siis, on. Mutta vielä on kiristettävä vyötä. Toisaalta, muunlaisessa tilanteessa en ole koskaan elänytkään, paitsi ihan lapsena. Suurin kuukausiansioni on ollut kuusituhatta markkaa, sitä kesti kolme kuukautta ja sitä kutsuttiin valtionhallinnon harjoitteluksi. Kun hehkutin eräälle tutulleni, että olen upporikas ja elän tuolla kuukausia, hän oli aivan järkyttynyt. Minulle upporikkaus on sama kuin toisille köyhyysraja.

Se tekee tietyllä tavalla riippumattomaksi. Pienet menot on hyvä turva. Siihen voi vaikuttaa helpommin kuin suuriin tuloihin. Ajatelkaa tätäkin - bloggaaminenkaan ei maksa mitään. No, sähkön. Ei se ole paljon, tuulisähköä. Modeemi maksaa parikymppiä kuussa, se olisi joka tapauksessa pakko olla freelance-töiden takia.

Aamu alkaa kuitenkin oikein hyvin - kolumnisarjani avauksesta on pidetty. Laulan suihkussa Paper Moonia, välillä tosin suihkun suuntautuessa suuhun laulu on pelkkää pulputusta. Naapuriparat! Jotkut kyllä väittävät, että lauluääneni on ihmeellisen kuulas ja iloinen, samasta syystä epäilemättä puhelinmyyjät kysyvät, onko äiti kotona, mutta toisaalta on minut heitetty juhlista kerran uloskin, kun ulinaani ei kuulemma jaksa kukaan kuunnella. Suihkun jälkeen kiedon hiukset pyyhkeeseen, öljyän itseni perusteellisesti ruusuöljyllä ja koetan asetella hiuksia. On mentävä kuvaukseen kolumnin takia. Yleensä näytän elefantin aterioita syöneeltä vasikalta valokuvissa. Koetan laittaa ripsiväriä, mutta seurauksena näytän entistä enemmän hormoniturvotuksesta kärsivältä pissikseltä.

Minun piti olla tässä pestissäni koulutustani vastaava, äh. Kertokaahan, dears, kuinka filosofit pukeutuvat. No näin: varvassukat, farkut, toppi, vaaleanpunainen kietaisuneule, hirveesti mascaraa. Ja huulikiiltoo kans. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja vakavamielinen nainen.

Parasta olisi, jos osaisi kirjoittaa samalla tavalla kuin Ella Fitzgerald laulaa Lady be Good. Silloin voisi pukeutua kirjoituksensa mukaisesti valuviin hännällisiin iltapukuihin, nyt pitää tyytyä kaikenmaailman satiiniolkaimisiin toppeihin, vaaleanpunaisiin harjoitustrikoisiin ja mustiin poolovillapaitoihin. Yritäpä elää glamouristi, kun parven alle on ripustettu pesun jäykistämiä puuvillaisia lastenkoon alushousuja, raidallisia paitoja, kaikkea vaaleanpunaista, lörähtäneitä villasukkahousuja, paljettikirjailtu äidin ostama hame joka on liian iso, tietysti, kasvunvaraa. Ja parvi on niin lyhyt, että pääni ja varpaani ottavat päätyseiniin. Nukun marginaalisesti, vinossa, tuskin mahdun ojentumaan. Kun vuokraatte asunnon kalustettuna, katsokaa, että vuokranantajanne liikkuu samoissa kokorajoissa kuin tekin.

Eräänä aamuna muistan kauranlesettä naamaan lapioidessani männäkeväisen kritiikkini Tuula Mai Salmelan kirjasta Katajanokka kello kymmenen. Jo silloin minua raivostutti vähän termi akateeminen köyhälistö, jota sovellettiin vakivirkaiseen tyyppiin, joka teki koulutustaan vastaavaa hommaa. Ajattelin silloin, että olen ehkä turhan kärkevä takertuessani tähän, mutta nyt koko juttu tuntuu entistä hullummalta. Köyhälistö, joka asuu Skattalla - voi, voi. Olen katsellut vuokra-asuntojen hintoja enkä totisesti tiedä, mitä minulle tapahtuu huhtikuun alussa. Ihan selvää on, että keskusta-asumiseni päättyy läiskähtäen.

Kaikesta huolimatta ruokahaluni on kohdallaan ja jaksan nauraa. Siihen asti, kunnes skypetän Kissan kanssa ja alan itkeä spontaanisti tätä kaikkea sotkua. Kunpa osaisin lakata rakastamasta, tuosta noin vain, on/off.

2 kommenttia:

-X-J kirjoitti...

Moi, niin tuttua!

Sieltä jostain kaukaa hamasta menneisydestä ja free-ajoilta. Välillä rahaa oli kuin rantarosvolla ja väliin kaurapuuro maistui...

Terveisin,
"nykyään toivottavasti pitkää ja ilman muuta vähän kapeampaa leipää nauttiva"

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minun upporikkauteni oli sitä aikaa kun asuin äidin luona ja olin työtön, sain parituhatta markkaa kuussa. Se oli ruhtinaallista.

Minä luulen että minunkin melkein keskustassa asumiseni päättyy opiskeluiden muötä, näin halpaa vuokraa ei ole kuin opiskelija-asuntosäätiöllä. En tiedä miten pystyisin asumaan vaikka viiden kilometrin päässä kaikesta tarvittavasta. Olen tottunut kävelemään joka paikkaan mutta rajani on vähän yli kolmessa kilometrissä. Oulussa välimatkat ovat kuitenkin lyhyemmät kuin Helsingissä ja vuokratkin halvemmat.