Legenda isoäidistä ja pääskysistä

Näen unta jostakin, minkä olen elänyt läpi. Siitä, kuinka istumme auton takapenkillä, Kissan äiti ja minä, on elokuu. Koetan puhua lujempaa, koska Kissan äidin toinen korva on kuuro. Se tuntuu pahalta, sekä kuurous että lujaa puhuminen, koska omassa kodissani on aina huomautettu: "Olet liian kiihtynyt, älä huuda, en ole kuuro, kuulen kyllä vähemmälläkin." Ja heillä on taas totuttu huutamaan radion ja kuuron korvan yli. Rakastan Kissan äitiä oikeastaan kai enemmän kuin Kissaa jo tässä vaiheessa, auto kaartaa pihaan. Jommallakummalla koirista on ripuli, en muista, kummalla. En muista, muistanko unessa, mutta hereillä en ainakaan muista.

Kissa ja hänen isänsä ovat käyneet täällä ennenkin. Silloin olen ollut yksin kotona eläinten kanssa, en ole nukkunut koko yönä, ainoastaan istunut parvekkeella ja toivonut, että osaisin tupakoida taas, siinä olisi ajanvietettä, mutta kun en pidä riippuvuuksista, niin ei. En tiedä, mitä Kissan äiti on tehnyt, varmaankin maannut kyläkoulun sängyssä viltin alla ja lukenut kirjaa. Aamulla Kissa palaa, kertoo talosta, jossa on pääskysiä ja mies, joka tekee niille pesiä.

Sitä hän ei kerro, että siellä on vaimo ja navetta. Rakastan navetanhajua ja tiiliä. Eikä hän kerro, että pääskymiehen vaimolla on erilaisten tuulessa tuivertuvien kukkien tarha. Navetanseinää kipuavat ruusunätkelmät ja Dolichos lablab, tunnistan heti lablabin, minulla oli sitä edellisenä kesänä, hyasinttipapua. Kultapallot on sidottu kehikkoon, kehäkukkia rehottaa valtava suorakaiteellinen, salkoruusut ja ruusumalvat portinpielessä ovat rehevät ja hyvinvoivat. Tuskin huomaan pääskysiä ensin.

On sateen uhka. Pilvet ovat matalalla ja tummat. Srii sriit eivät eksy pihan ylle, navetan ylle - ne suosivat peltoa, joka on keritty pistävälle kullankeltaiselle sängelle. Toisella koirista on ripuli, joten ihasteltuamme kukkia hetken ja käytyämme katsomassa muovihuonetta, jossa kiipii tomaattia, kurkkua, melonia ja viiniköynnöstä, otan ripuloivan eläimen ja lähden kuskaamaan sitä tienviertä. En muista, onko viini muovihuoneessa "Zilgaa" vai "Supagaa", mutta jompaakumpaa, "Beta" se ei ainakaan ole. Tomaateissa on kotonakasvatetun paksu, hauras kuori ja kypsäksi päästetty maku. Mutta kurkut ovat pieniä, liian pieniä makuuni. Olen liian tottunut moskovalaisten pensaskurkkujen valtaviin, alta kellertyneisiin pitkuloihin.

Kävelemme koiran kanssa maantienlaitaa, muistan - unessa muistaa toisinaan, mitä muistaa keskellä valvetta - sen kerran, kun olemme suurella joukolla koiratkin mukana Antaverkassa, ja metsästä löytyy kantarelleja ja käyn kävelyllä keskellä yötä ja Nasu rähjää muovituolille, joka sen mielestä uhoaa tuijottaessaan ratsastuskentän laidalta. Koira ripuloi pientareelle, seison ja katselen pääskysiä. Missä toinen koira on? Autossako? En muista, unessa pientareella on vain yksi koira, ehkä valveilla mukana olivat molemmat. Koetan ottaa pääskysistä kuvia, mutta ne leikkivät liian korkealla. Kävelemme isolle tielle ja takaisin. Seurue puuhaa edelleen muuta, joten lähdemme uudestaan kohti isoa tietä. Vasta hieman ennen sitä auto pysähtyy rinnallemme, kiipeämme sisään. Nasu loikkaa, Mobutu pitää puolittain nostaa, sen kulunut villakoiramainen takamus änkeää penkin keskelle, minä nostelen paljaat sääret, reidet painuvat leveiksi ja sileiksi laakakallioiksi.

Olen löytänyt pari taittunutta tähkää ja pureksinut niiden sisällön muhjuksi, koettanut tunnistaa jauhon maun siinä onnistumatta. Romantiikannälkääni loukkaa se, että vierelle pysähtyvä auto on maasturi. Olen vain kerran ollut kuplavolkkarin kyydissä, Morris minin en koskaan.

Istun autossa, katselen ikkunasta ulos. Kissan äiti nukkuu suu auki, Radio Suomi on aivan liian kovalla, korviin sattuu. Olen taas unohtanut ottaa korvatulpat mukaan ja muutenkin pelkään, että se vaikuttaisi epäkohteliaalta. Kyllä minä keskustelen mielelläni (täällä kirjastossakin, jossa tätä kirjoitan työn lomassa, olen aina virittämässä keskustelua ja joskus mietin, että oikeastaan Lux Humana ei ole vain yläkerrassa, vaan aika usein lainaustiskilläkin, meitä on täällä monta filosofisesti, esteettisesti ja kirjallisesti kouluttautunutta. Ja me olemme livenä-) mutta radiosta en pidä, en ainakaan noin kovalla.

Pelto vilisee, metsä vilisee, välillä järvi ja kukkuloita. Tunnen olevani häkissä. Mietin pääskysiä. Emme me niin paljon huonompia liikkujia autottakaan olisi. Minäkin osaan monta tanssia, ja juosta synkänraapivassakin metsässä, polkuja ja soita. On kesä, kesällä tulee aina mieleen, ja pääskysistä myös, isoäiti. Kuinka istumme kaalimaalla, isoäidin inkeriläispisamat nenänpiillä, punaiset hiukset kurottuna nutturaksi, isoäidin kapea takapuoli, samanlainen kuin omani, amatsonin rintakehä, toinen rinta leikattu pois syövän takia, toinen niin pitkäksi vanunut, että sen saattaa heittää yli olan alusta pestessä. Isoäidin kirjavat kukikkaat pelastusarmeijan kirpputorilta ostetut paidat, jatkuva sielusta puhuminen, puissa nähdyt kuolleiden kasvot.

Isoäiti puhuu, puhuu, puhuu. Pitää olla ahkera, kuopsuttaa rikkaruohot ämpäriin. Jos on keskiviikko, perjantai tai lauantai, apilikossa saunan ja kasvimaan välissä makaavat alastomat miehet, pullo kiertää. Isoäiti puhuu, pettymyksistä ja rakkauksista ja naimakaupoista ja kuoleman ennustamisesta, kaikkea sellaista, mitä normaalisti ei lapselle kukaan kertoisi. Olen jo kuusivuotiaana tiennyt, ettei miestä pidä ottaa sen kanssa kokeeksi makaamatta. Minulle sanalla mummola on, kuten myöhemmin huomaan, erilainen kaiku kuin useimmilla. Muilla se on paikka, jossa kuullaan paheksuntaa ja siveyttä. Minulla se on alastomat miehet nurmella, kaalimaa, pääskyset kaiken yllä kesää kesää, lepikko, karhunköynnöksen sitkeä kiertyminen viinimarjahirviöiden päälle, perjantaipulloisten miesten haju, isoäidin keltaiseksi maalattu neitsytkammari, tuoksusaippuoiden kokoelma - lilja, ruusu, kielo, kuusama - ja köyhiä ritareita, kotletteja ja kiovan kanaa, yleisen saunan valtava mustaahohkava kiuas, tuo metristä halkoa nielevä kesän masuuni. Miesten mentyä viemme saunan ylätasanteelle ritilöille huolellisesti asetellut lääkekasvit. Aamulla ne ovat kuivia.

Isoäidin seinällä, neistytkammarissa, isoäidin nimihän on Maria, on ikoni ja ristipistotöitä. Tuhkimo, Ruusunen, ikkunalla kohtalonpensas, joulukaktus. Isoäidillä ei ole yhtään valokuvaa ajalta ennen kuin hän tuli Suomeen.

"Nuo pääskyset tekevät ihmisen hulluksi", sanoo isoäiti. "Niillä on tanssijattaren sielu." Istun maassa ja katselen pääskysiä. "Vaan niin on meilläkin." Jos erehtyy tekemään jotakin muuta asiaankuulumatonta, tulee napakka käsky töihin. Mutta pääskysiä saa katsoa, niiden taivaalle kutomaa tanssin verkkoa. Istumme vierekkäin ja katselemme. Mietin, miten isoäidin tanssijattaren sielu ilmenee vielä silloin. Hän ei niin tanssi sydänvikoineen kaikkineen. Hänenhän pitää vähän väliä ottaa Moment Bitte ja maata patjalla tasaantumassa. Vasta kun viime keväänä ja kesänä olen itse sänkyyn tuomittuna, jalka liiasta tanssista mäsänä pakotettu omalle Moment Bittelleni, ymmärrän mitä on olla srii srii -sieluinen.

Älkää tulko minulle sanomaan, etteivät vastoinkäymiset kouli. Sitä hyrskyvän riemukkaampi on ilo, kun pystyy nousemaan, ojentumaan, tanssimaan taas. Jos pystyy.

Isoäiti ei koskaan kerkiä nähdä yhtään miehistäni. Se minua surettaa, sekä unessa että valveilla. Surettaa, koska hän olisi osannut heti sanoa, millaisia nämä ovat. Ja miten aihe häntä kiinnosti. (Tietysti, miksipä ei.) Jossain vaiheessa, kun aloin venyä pituutta vuosikausia kasvukäyrästäni jäljessä ja äiti pakotti minut käyttämään rintaliivejä, joita pidin jonkinlaisena lopullisena vahvistuksena siitä, että jumalat olivat hyläneet minut kauhistuttavaan aikuisten naisten maailmaan paistamaan lihapullia ja tohottamaan siivoamisesta - mikä erehdys! Ei sinne ole pakko suostua - isoäidin seurassa liikkuminen alkoi jo olla tuskaista. "No, millaisia miehiä? Pieniä, isoja? Varmasti on joku poika, tuollaiselle tytölle. Millainen sielu sillä on?" Vaikenen hallitusti.

Tähän leikkiin en ala, ajattelen silloin. Kun alan seurustella sen verran vakavasti, että kehtaan raijata miehen vanhempien luokse, tulee isoäidiltä pian kirje, jossa hän pyytää minua sanomaan miehelle, että tämän on ymmärrettävä, että olen erikoistapaus ja minua on kohdeltava sellaisena, minulla on kutsumus (tätä ei tarkemmin määritellä, mikä minua kiukuttaa - jos hän tiesi, olisi hän nyt hitto vie voinut sen sanoakin! - koska minähän en tiedä) ja niin edelleen. Häpeän kirjettä ja ajattelen sen kuulostavan aivan tolkuttomalta tuollaisen analyyttisehkon filosofianopiskelijan korviin. En muista enää, kerronko terveiset. Mutta vastaan isoäidille kirjeitse ja kerron, että mies näyttää hieman sen yhden tietyn korttipakan ruutusotamieheltä. Sitä en kerro, että hän sanoo minun olevan yliopiston suurin huora, koska arvelen sen aiheuttavan isoäidille mielipahaa enemmän kuin itselleni - olen aika hyvä kieräyttämään haukut iholtani, tajuamaan niiden lähteet. Jotkut miehet tekevät päätelmiä hiusten pituudesta, ripsiväristä ja tanssillisesta olemuksesta. Sellaiset päätelmät on syytä jättää omaan arvoonsa. Jälkeenpäin ajatellen, olihan hän tuon ymmärtänyt. Hänestäkin sanottiin niin, kuvittelee olevansa oppinutkin, kuvittelee olevansa hieno nainen, mutta näkeehän sen päältä päin.

Ja mitä hän teki? Asui neitsytkammarissa, keräsi lääkekasvejaan, antoi siltojenalusmiesten käydä ilmaiseksi saunassa, koska olihan näillä sielu eikä sielua pidä estää puhdistautumasta.

Ja eikö vain käykin niin, että huolimatta kaikista epäsopivista ominaisuuksistani valmistun yliopistosta ja olen maannut tuon yhdentoista vuoden aikana vain kahden miehen kanssa. Olen kerännyt ja kasvattanut kasveja, katsellut pääskysiä ja miettinyt, mikä tuo salaperäinen kutsumus oikein saattaisi olla. Ehkä se onkin kysymyksen avoimena pitäminen?

Isoäiti kuolee ennen kuin ehdin viedä hänen luokseen ainuttakaan miestä tuijotettavaksi. Sellaista se on. Hautajaistilaisuudessa seinällä on Inkerin lippu. Päälläni on musta minipituinen kotelomekko, hiukset nutturalla. Olen kahdenkymmenen. Kun olen kahdenkymmenenneljän, harmaa kolli löytökissatalossa kävelee luokseni ja kellahtaa eteeni. Hätkähdän, sillä on isoäidin katse. Vatvon tiedon kertomista viikkokaupalla, ja kun viimein sanon sen henkeäni pidättäen miehelle, joka aina ahdistuu näistä asioista, kai hän vain luulee minun olevan tulossa hulluksi, hän sanoo: "Ai jaa." Olen vähän loukkaantunut, sanon varovasti, että se on tärkeää.

"Niin", hän sanoo.

Siitä huolimatta tuona iltapäivänä, kun sade on raskas odotus vielä, ja puhkeaa lasintakaiseksi ropinaksi ja roiskeläppien lauluksi vasta myöhemmin, hän tekee minusta hetkeksi toiveikkaan sanoessaan, että tomaatit ostetaan siitä paikasta, josta hän on kertonutkin, siitä jossa on niitä pääskysiä. Pääskysiä, ajattelen, varmaankin katson häntä suoraan silmiin, se tarkoittaa, pään on oltava takakenossa, siitä tulee jatkuvasti sellainen olo, että olen oikeastaan edelleen lapsi, kun toinen on päätä pidempi, katson ja hymyilen.

"Onko niitä paljon?" kysyn. Hän nyökkää, sulloo tavaroita reppuun viime tingassa kuten aina. Minun laukkuni seisoo jo oven luona, lähden aina mielelläni, olen pakannut sen jo illalla valmiiksi. Häntä pitkästyttää maalle meno, minä taas haluan tavata kaikki sinne tuomani kasvit, joita olen vaihtanut huonekasvikokoelmastani napsittuihin pistokkaisiin. Ne Pietarista sata vuotta sitten tuodut iirikset, ja ne yhdet vaaleansiniset iirikset, ja köynnöspinaatin, ja ne iirikset, jotka olen kasvattanut siemensestä, "Stjerneskudit" Fär-saarilta siemenenä tulleet... Kanadasta saadut akileijat, Irlannista saadut erilaiset kurjenpolvet...

Unessa en tajua surra, että enää en tapaa näitä kylvämiäni ja hellimiäni pikku taimia niiden kukoistaessa.

Siinäkin suhteessa muistutan isoäitiä. Hänkään ei koskaan ehdi nähdä, kuinka suostuttelen äidin ajatukseen, että menemme sinne, mistä isoäiti on kotoisin. Hän ei ehdi nähdä, kuinka koetan kasvattaa hyvää ja kaunista päättäväisesti ja omistautuen vaikka minulla ei olekaan omaa paikkaa sille kaikelle vaan jaan kaiken vastaantulijoille saman tien, eikä hän ehdi nähdä sitäkään, kuinka luen ensimmäistä kertaa elämässäni ääneen kirjoittamani runon toisten kuullen.

Se tapahtuu nimittäin hänen hautajaisissaan. On kesä, ja kun menemme takaisin talolle ja äiti itkee edelleen, ja auon nutturaani, hiuslakka on tehnyt hiuksista tuntemattoman muotoiset, saksipyrstöt huutavat taas ilmassa srii srii ja seison rautakaiteisella parvekkeella yleisen saunan yläpuolella, edessäni on tuhoutuneen tiilitehtaan metsä, joka maa on täynnä tiilenlonkareita. Pääskyset kiirivät sinne ja tänne, äiti itkee sisällä huoneessa, harja juoksee hiusten läpi yhä helpommin ja helpommin.

Siinä seisoessani muistan, että on olemassa legenda pääskysistä ja neitsyt Marian saksista. Olen ydinperheen ainoa, joka kutsuu isoäitiä tuolla nimellä. Hänen oma sukunsa kutsuu kyllä, mutta muut sanovat Maaja. Minulle puhuttelunimi on selviö - hänhän asuu neitsytkammarissa. Maria ja pääskyset. Ja mieleeni tulee toinenkin satu, jossa naisen yhtenäinen pyrstö jakautuu jaloiksi ja lopulta nainen nousee ilman hengettäreksi. Katson pääskyset uusin silmin. Te veitte sakset, ja sitten nousitte ilmaan - tanssijattaret mutiloituine jalkoineen - te ette tahdo tuntea painovoimaa - ette hyväksyä sitä unissannekaan -

Ja muistan sen unessakin, ja muistan sen herättyäni. Ylipäänsä, on hetkiä, jotka piirtyvät mieleen tarkkoina ja terävinä, vaikkei oikein olekaan selvillä siitä, miksi juuri nuo hetket piirtyvät ja toistuvat toistumistaan unissa ja mielleyhtymissä.