Kyldyyrikeskustelusta

Blogiystäväni Scillan pohdinta tekstien varastamisesta saa minut mietteliääksi monen päivän ajaksi. Tajuan muuttuneeni hyvään suuntaan. Minunkin unelmani on joskus, jossain toisessa todellisuudessa, ollut julkaista kirja. Tosin unelma on ollut aina ambivalentti. Tiedän, kuinka kirjoille usein käy. Ne ovat hyllyssä lukematta. Koska olen myös ympäristöaktiivi, en voi olla ajattelematta metsää, josta paperi kehrätään. Metsän eläimiä ja kasveja, niiden tarpeita ja intressejä suhteessa siihen irrationaaliseen haluun, että etu- ja sukunimeni, joita molempia inhoan, olioilla ei tarvitse olla nimiä - jos paikoilla ei olisi nimiä, hävitettäisiinkö ne? - olisi painettu kirjanselkämykseen. Mitä sillä saavuttaisin? Joku vanha luokkatoveri ehkä lukisi läpi, ajattelisi kas kas, en oikeastaan koskaan tuntenutkaan häntä vaikka luulin. (Tietysti tunsit.) Ja äiti itkisi, tietysti. (Äidistä minun pitäisi kirjoittaa vain sieviä tekstejä lemmikeistä: kaneista, marsuista, kissoista ja koirista. Hevoset ovat jo epäilyttävää aluetta.)

Olin hämmentynyt myös ystäväni Karrin luonnehtiessa blogiani kirjallisesti kunnianhimoiseksi. Itse asiassa, niin hämmästynyt, että kirjoitin saman tien toiselle ystävälleni Svenille, jonka blogia näin myös luonnehdittiin - sitaatti kirjeestä: "Olen kyllä nyt kriisissä, kun Parnassosta viitataan blogiin ja iskee hirveä halu tuottaa sinne pelkkää soopaa - jostain syystä en pidä edes siitä, että koetetaan määritellä kirjallisesti kunnianhimoiseksi. EI! EI! Aargh. No, kunhan pistää menemään laulaen ja soiden, ehkä mahdolliset uudet lukijat karkottuvat. En halua olla pokkuroiva ja kunnianhimoinen, yök."

(Joskus on vaikeaa ymmärtää omia reaktioitaan.)

Alkuun en oikein hahmota, mikä kirjallisessa kunnianhimossa minut tarkalleen siinä määrin teutaroittaa. Sven (joka on tehnyt blogitekstistäni runon muttei ole näyttänyt sitä minulle - tai sitten en tunnistanut vain) on oma ultrakiltti itsensä ja vastaa ympäripyöreyksiä hyvästä proosasta, mikä vie vain lisätilitykseen: "Minä en ainakaan HIMOITSE mitään niin tyhmää asiaa kuin KUNNIAA. Olen tyytyväinen, jos saan sanallistettua jonkin minua vaivaavan yksityiskohdan ja vielä tyytyväisempi, jos joku muukin kokee saavansa siitä jotakin. (laumasieluisuuden kiro) Mutta en tosiaankaan tarvitse mitään kunniaa. Muutenkin, kiukuttaa taas kerran, kun luin Vihreän langan kolumnin blogeista. Siinä termiä harrastuskirjoittaminen käytetään aika pejoratiivisesti. En tajua. Itselleni harrastukset ovat aina olleet kiinnostavampia ja vapaampia kuin se, mitä kutsutaan ammatiksi (tai miksi milloinkin, lukioksi tai yliopistoksi tms.) - niissä jää tilaa kokeilla, leikkiä, hengittää. Ilman leikkiä ei mistään seuraa yleensä kiinnostavia tuloksia. Tietysti jonkinlaista kurinalaisuuttakin tarvitaan, mutta ei luojaties siinä mielessä, että joku pistää laatikkoon ja liimaa päälle tarran 'kirjoittaa ammattimaisesti'. Hmm. Ehkä olen tehnyt alisuoriutumisestani uskonnon."

Mihin korvaamaton piristäjä (Sven siis): "Ei vaan, että olisi kunniatonta tehdä toisin. Kunnianhimo = kavahtaa kunniattomuutta"

Tämän tietysti ostan. Kunniattomuuden kavahtamisessa on muotoilun aihetta. Varmasti kavahdan kunniattomuutta myös kirjallisessa muodossani. Mutta ennen kaikkea kunniattomuuden kavahtaminen on jotakin muuta kuin kirjallista. En ajattele blogatessani ensisijaisesti muotoa. Olen ennenkin selittänyt, kuinka veloenischia puhutaan: tärkeintä on antaa tulla. Istua alas ja kirjoittaa sitäsoittoa. Sen verran olen tekstejäkin myynyt, että tiedän, ettei tämä ole se tapa, jolla mestariteokset syntyvät. Nämä ovat luonnostelmia.

Olen tosin sillä tavalla perverssi henkilö, että pidän luonnoksista yleensä eniten. Esikoisromaaneista, joita toiset eivät pidä valmiina, kuvataiteissa skisseistä, hieman tärähtäneistä valokuvista, metalligrafiikassa vedostuslaatasta vedoksen sijaan. Älkää kysykö miksi. Tai kysykää vaan, mutta vastausta on turhaa odottaa pariinkymmeneen vuoteen. Tai kysykää joltain muulta. Hän ehkä osaa kertoa. On ihmisiä, jotka tuntevat minut paremmin kuin itse tunnen.

En osaa olla huolissani sanojeni katoamisesta. Siihen on yksi syy: niitä on jo nyt liikaa. Sanojen panttaaminen kuulostaa minusta vähän samalta kuin ihosta kesivien riekaleiden talteenhaalinta jugurttipurkkiin. (Jos olisin vähänkin groteskimpi, kertoisin mitä yksi eksistäni haali jugurttipurkkiin tavoitteenaan saada purkki joskus täyteen. Jos minulla olisi hurtimpi klassinen huumorintaju, olisin tajunnut viitata häneen heti SS Sisyfoksena.)

Eivät sanat ole jotakin, minkä voi sulkea kovalevylle ja kirjojen kansiin. Tai siis voi, mutta tuleeko siitä onnelliseksi? Minä en kirjoita kirjallisesta kunnianhimosta. Enemmän suullisesta. Herraparatkoon. Ehkä kaikki alkoi kirjallisena, mutta siitä on kauan. Ehkä sanoin ala-asteella, että minusta tulee kirjailija. Sitten se katosi, se halu. Nousi uudelleen. Se on huono halu, tekee onnettomaksi. Nykyinen taideinstituutio on ongelmallinen, blogimaailma vapauttava. Ei tärkeintä ole se, saako tästä rahaa. Tai pääseekö televisioon. Ei minulla edes ole televisiota, ei se paljon kaltaistani ilahduttaisi. Kaikki aiemmat tv-esiintymiseni ovat kyllä ilahduttaneet suuresti vanhempiani, mutta luultavasti sellainen tv-esiintyminen, jossa olisin kirjailija ja sanoisin livenä vittu tai onnistuisin kertomaan, että kaikki työ on prostituutiota, niin että eipä nirppailla sille tai tälle duunille, yhtäsamaakaikki, ei kirjoittamisessa mitään niin hienoo oo, saisi vanhempani lähinnä paniikkiin.

Minulle kirjoittaminen on väline ajatella. Tämänkin olen kirjoittanut ennenkin. Ei, en pelkää erityisemmin, että ajatuksiani varasteltaisiin. Olisin aika suuruudenhullu, jos kuvittelisin niin. Eivät ne niin mahtavia ole. Eivät niin erilaisia.

En kirjoita kirjoittaakseni. En kirjoita tullakseni kuuluisaksi tai rakastetuksi tai jotain muuta sellaista, jota en osaa kuvitellakaan. Kirjoitan siksi, että tahdon jäsentää kokemustani jotenkin. Minulla on huono muisti. On kirjattava... on kirjattava... jos jokin kirjoitus avaa toiselle ihmiselle jonkun muuten suljetun horisontin, se on arvokas asia. (Olen nukkunut viime yönä kolme tuntia ja oloni on sellainen kuin olisin kovassa darrassa. Epäilen, liekö tässä järkeä. Pohtia vakavissaan, tässä väsymysdarrassa.)

Olen ehkä yhdellä saralla kunnianhimoinen. Moraalisesti. Kommunikaatio on minulle aina moraalinen juttu. Avoimuus. Kuinka voisin olettaa, että joku voisi ottaa toiminnassaan huomioon kaltaiseni ihmisen kärsimykset ja ilot, jos en ensin suostu näyttämään niitä, erittelemään niitä, systematisoimaan niitä? Edellisessä erossani kävi näin. Isoäitini hautajaisissa kävi näin. Nähtiin vain, etten itke julkisesti, hymyilenpä ja halaanpa vain ihmiset läpi. Jotain kuulin, jälkeenpäin. Kuinka tunteetonta, ihmeteltiin. Ettei ollut surullinen lainkaan. Ei, ei maailma ole sellainen eikä silloinkaan ollut. Olen aina osannut surra.

Toisilla saattaa olla suruja ja iloja joita en aavista, joita en osaa ottaa huomioon, jos niistä ei kerrota.

Mutta kertominen on aina riski. Kerropa haluavasi jotakin oikein värikkäästi, halu tarttuu ja leviää. Oletettavasti kirjallisesti kunnianhimoinen blogi voisi kertoa hekumoiden kankaista, laskoksista, kenkäfetisismistä ja sen sellaisista asioista. Valehdella. En aio hehkuttaa sairaudella, naamioida sitä terveydeksi. Erot ovat surullisia, rakastuminen ihanaa, rakastaminen tyynen unen tila. En ymmärrä julmuutta, perversioita, vihaa, väkivaltaa. En koe niitä kuin äärimmäisen harvoin, silloin tulen vain surulliseksi, itken. No, ehkä rikon muutaman astian. Ei se ketään autakaan. En haluaisi edistää mitään sellaista, mitä pidän arveluttavana. Ergo, en osaa kirjoittaa erityisen hyvin enkä kunnianhimoisesti. En osaa heittäytyä sillä tavoin dekadenssiin, että hakisin kokemuksia kirjoittaakseni niistä. (Kirjallinen kunnianhimo, institutionaalisen sijoittumisen kunnianhimo dekadentissa instituutiossa, vaatisi kai tätä. Kuinka tuottaa muu kuin litteä henkilöhahmo, kun ei ymmärrä eikä oikeastaan edes halua ymmärtää - )

Tapani saattavat olla joissain suhteissa omalaatuisia, mutta niiden takana on aina arvio siitä, että epäkonventionaalisinakin ne saattavat olla tervehdyttäviä pitkällä tähtäimellä. Pahinta, mitä on sanottu, on kysymys, teenkö kaikki asiat vain kirjoittaakseni niistä. Sellainen olisi sairasta. Ei. Teen asiat, koska pidän niitä parempina kuin vaihtoehtojaan. Kirjoitan asioista, koska ymmärrän ne sitten paremmin. Näen tavan, jolla jäsennän, voin muuttaa sitä. Kirjoittamisen tapauksessa, pidän bloggaamista parempana kuin vaihtoehtojaan.

Jos joku nyt aikoo omaksua tämän näkemyksen ja esitellä sitä henkilökohtaisena asenteenaan, pidän tätä henkilökohtaisena voittona eräässä suullisessa kulttuurissa. Sillä niin paljon kuin puhutaankin siitä, että elämme kirjallisessa, teollisessa ja kulutuskulttuurissa, elämme myös hymyn, halauksen, pulkkamäen ja puhumisen kulttuurissa.

Ei, tämä ei ole kirjallisesti kunnianhimoinen blogi. Tämä on blogi, jossa kirjoitetaan sillä tavalla kuin puhutaan sinulle, luottoystävälle, pienen keittiönpöytäni ääressä, vielä yhtä kupillista teetä keittäen. Jos sellainen puhe on kirjallisesti kunnianhimoista, suosittelen joka ikistä kirjallisuudesta jotain ymmärtämistä halajavaa vierailemaan iäkkäiden sukulaistätien luona. Tämä on peruspiirteissään sitä samaa.

Mitä ideoihin tulee - olen lukenut erään niin kauniin kappaleen, että itkin myöhemmin, heti nousivat niskakarvat gdäng pystyyn. Sain siitä idean erääseen toiseen kappaleeseen. Jos en olisi ensin näyttänyt omaa tekstiäni, sitä kaikkein kipeintä, jota kirjoittaessani en tiennyt vielä tästä maailmasta mitään, en olisi nähnyt tuota kappaletta, vaan minun olisi pitänyt odottaa kuten kaikkien muidenkin, että se tulee paperinhajuisena kirjana, lehteillä kirjaa, ajatella, että onpa lause.

En olisi edes tiennyt, kuka sen olisi kirjoittanut. Eihän nimi selkämyksessä ole muuta kuin rivi kirjaimia. Kuvissakin ihminen on pysäytetty, näyttää usein uhmakkaalta.

Otahan vielä yksi keksi, darling.