maanantai 20. heinäkuuta 2009

Päivät kiitävät

Päivät kiitävät, parhaat päivät. Lauantai ei kiidä: istun ja rukkaan käsikirjoituksen loppuun, sitten luen puistossa koiran kanssa Bachelardia ja raivostun (ihan turhaan, ei teksti keskustele kanssani eikä tee myönnytyksiä, nytkään) hänen pöhkölle sisätilaisuudelleen. Mikä tässä oikein on, että käpertyminen ja jossakin sisäily nyt muka ovat maailmassaolemista perustavammin kuin juokseminen ja villiintyminen, aurinkomeressä kelluminen, mustikkametsään eksyminen? Ei, en halua käpertyä!

Enkä käperry, en tähän vuodenaikaan. Jokin kumma sula onni leviää kaikkialle kehooni, haluan ihmisiä ja läheisyyttä. En malttaisi nukkua, haluaisin vain mennä ja kiipeillä ja samoilla ja uida ja hihittää ja juosta kesämaata ristiin rastiin, ylittää peltoja, polkuja, metsäaukioita, järvenselkiä lumpeineen. Sunnuntai vastaa aika hyvin tämänhetkistä ihannetilaa: ensin piknik Suomenlinnassa, merestä ei malttaisi nousta ollenkaan, sitten kaoottista törmäilyä Kallioon ja futiskamojen vaihto, äiti soittaa, mutten kerkiä vastaamaan, kiire raitiovaunuun, joka nielaisee Vompsun mutta jättää Faunin ja minut selviytymään pelikentälle vaihtoehtoisin metodein, jalkapallokentällä juoksemista, ja sieltä vielä harhailua mesiangervopöheikköjen tuntumissa joen ja suuren kallion yli uimarannalle, jossa joki pesee iholta pelin hien ja meren suolan, ja siitä mäkeä ylös, jalat jo vähän kankeina, Banglaan, ja koska koira on mukana, emme voi syödä sisällä, ja koska on myöhä, emme voi syödä terassilla, niinpä syömme Pakilan putken portailla kolmestaan, Vompsu ja Fauni ja minä, kaupungin parasta saag vatia, ja ilta viilenee, mutta betoniporras on vielä lämmin, ja sitten ajamme bussilla takaisin Kallioon ja Ässänrinnettä noustessa tuntuu jo, miten tuuli on käynyt kylmäksi ja satunnaiset pisarat vihmovat, ilma on kostea ja lehmusten tuoksu vahva, ja sitten kun olemme juuri pääseet kotiin, salamat alkavat räiskyä.

Kotona kuuntelen kännykkäviestin, jossa äiti toivottaa hyvää hääpäivää. Alkaa hihityttää, kun tajuan, millainen hääpäivämme ja etenkin sen illallinen on ollut. Ei äiti sitä ymmärtäisi, mutta minusta tuollainen improttu muovihaarukkahippi-iltaintialainen lämpimällä betoniportaalla viileässä ilmassa vessanpönttömainosten alla peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman. Ehkä äiti ei sitäkään ymmärtäisi, etten muista hääpäiväämme (vaikka siitä on tosiaan vasta vuosi) ja ettei meillä ole omaa hääkuvaamme.

Tänäänkin on ollut mainio päivä. Olemme retkeilleet pienellä laumalla tuntikausia sateessa. Sade alkaa metsässä vaivihkaa enkä pue siksi päälleni sadetakkia. Lopulta paita on litimärkä. Uimme metsälammessa, koira viheltää nenällään hätäpiippausta ja juoksee rantaa levottomana, me etenemme vedessä sateen alla kesänruskeina ja alastomina. Runoilijan päässä on yhä huivi, jonka hän äkkiä ymmärtää kastuvan. Uinnin jälkeen samoilemme etsien keittokatosta, mutta onnistummekin eksymään Väärälammelle useamman kerran. Sitten löydämme itsemme katokselle ja kartalle, teemme tulen ja kuivailemme sen loimussa, paidat höyryävät. Alun jännitteet katoavat, lauma hitsaantuu. Ja kulkee, kulkee, kulkee. Otamme viimeisen mahdollisen bussin takaisin, sillä on kiire, opintopiirin viltille on kiirehdittävä. Elielinaukiolla olo on pöllähtänyt, savunhajuinen, kaihoisa metsän rauhaan. Kaupunki tuntuu suurelta ja räikeältä. Haluaisin kai vain upota vihreisiin mättäisiin, mieluiten vaatteitta, kadottaa minätietoisuuden. Se on mahdollista harmittavan pienissä paloissa. Viltillä tulee kylmä piposta ja villapaidasta huolimatta.

Nyt hörpinkin chilikaakaota, jotten flunssiintuisi. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä ehtiä. Haluan vesipuistoon kirkumaan rengasveneessä, esimerkiksi. Tai ainakin vuoristorataan. On vaikeaa hakeutua koneen ääreen, kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu valjulta, kun voi olla ihmisten kanssa, istua puistoa, kävellä metsää, uppoutua sieraimia myöten metsälampeen. Ja: tiedän, että jos en kirjoita, saatan unohtaa, että tämmöistä voi olla.

Tuntuu jotenkin kummalliselta ja puisevalta käydä huomenna viemassä kässäri takaisin kustannustaloon ja neuvotella siellä. Sisällä! Kun voisi riehua ulkona... koirakin lähti juuri. Päivät kiitävät, on mahdollista olla kiitollinen ja onnellinen ja läsnä, kuunnella ihmisiä, nähdä heidät, en osaa olla rakastamatta heitä, en nyt. Olen viime päivinä lähentynyt niin monen ihmisen kanssa, että se tuntuu kummalliselta, kaiken toisensuuntaisen jälkeen. Mutta sitä kai impulsaatio tarkoittaa: että on rytmi, lähentyminen ja loitontuminen. Voi, kunpa voisi vain lähentyä ja lähentyä! Mutta kai se tarkoittaisi, että lopulta sulaisi klimppiin, ja olisiko se nyt laitaa? Ei kai, mutta se tuntuu epäreilulta. Haluan olla osa sotkukasaa! Onneksi nyt on lähentymisvaihe! Itkettää vähän liikutuksesta. Ehkä se on normaalia, onhan jo ilta ja kaikki sujuu vain niin käsittämättömän mainiosti.

Byhyy. Onnibyhyy.

Ääh, tuntuu hassulta hehkuttaa hehkuttamistaan, mutta miten mainio kesä!

3 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Olin käymässä hiekkakuopalla, omalla tontilla, jonne pitäisi tulla jotain edes vähän sen kaltaista kuin tämä sinun vihreä hieno mattosi. Yritin opiskella hieman eri toimintoja. Erityisesti yritin selvittää, onko mahdollista saada blogi katoamaan, jos tapahtuu jotain väärää. En oikein vielä varma ole – mutta sen sijaan löysin teräsbetonilohkereiden ja vääntyneiden rautalankojen keskeltä tutun kuvan:)

Nyt olen ajatuksissani valmis aloittamaan omaa julkaisutoimintaa. Kohta laitan puvun päälleni ja käyn valokuvaajalla, vaihdan ehkä tapetin väriä. Ja sitten jään odottamaan lukijoita, ystäviä. Jännittää...

Mukava lukea kesäkuvaustasi. Vähän hengästyttää. Olet viime päivinä useasti käsitellyt ystävyyttä, lähentymistä, loitontumista. En oikein päässyt mukaan kun olin pidemmällä kesäretkellä länsirannikolla. Mutta toivomuslistalla olisi tämä: "50 ways to leave your lover" -aihe, eli suomeksi "kuinka tahdikkaasti voida sanoa tahdittomalle, että tämä nyt ei ole mitään oikeaa vuorovaikutteista ystävyyttä. Tarkoitan, että eteesi on taatusti jo tullut sellaisia, jotka yrittävät kaikin keinoin tarrautua kiinni. Säälittäviä ihmispoloja, joilla ei ole kykyä tai uskallusta katsoa peiliin. Minulla on noin yleistäen sellainen käsitys, että tässä maailmassa naiset ovat oppineet taitavammin lemppaamaan, ja tietämään hyvin perustelutkin.

No jaa, olen tainnut sinun kanssa jo tästä jotain puhuakin. Kuvailet intiaanikesääsi juuri sellaiseksi paratiisiksi, jossa kaikki tasan tietävät oikein ja kepein askelin tulevansa toinen toistaan lähemmäksi, ja sitten kuin yhteisestä merkistä osaavat jäädä juuri oikean matkan päähän.

suklaahirviö kirjoitti...

"peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman."

Tämä on ehkä vähän asiasta kymmenenteen, mutta menköön!

Itse olen joskus tuntenut jotain outoa syyllisyyttä (!) siitä, että mun ja miehen suhde on niin.. no, kaverillinen, toverillinen, ystävällinen, sano sitä miksi vaan. ;)

Jotenkin tuntuu kuin maailma tuolla jossain sanoisi, että sen on oltava _jotain muuta_, juuri sitä shampanja ja ruusut-osastoa. Mutta onko se kenelläkään sitä, oikeastaan? Romanttinen seksi muuttuu temmeltämiseksi ja viettelyt leikeiksi.. Mun mielestä se on kuitenkin aika LUONNOLLISTA..

Hih, hyvää vuosipäivää teille! :) Pääasia on, että se on OMANNÄKÖINEN juttu.

Veloena kirjoitti...

Juha, olen varmasti maailman huonoimpia ihmisiä antamaan mitään lemppausvinkkejä. :D Itse saatan vain yksinkertaisesti lakata ottamasta yhteyttä ja ehkä vastata yhä lyhyemmin toisen viesteihin, jos minusta tuntuu, ettei toinen kykene käsittelemään sen sorttista informaatiota. Jos taas minusta tuntuu, että toinen pystyy käsittelemään sellaista informaatiota, että minulle tulee paha olla hänen seurassaan, en useinkaan halua kipsuttaa tieheni, koska ajattelen, että asiat voidaan kenties vielä saada paremmalle tolalle.

Mutta olen kyllä aika huono ajattelemaan toisia "säälittävinä ihmispoloina". Ennemminkin ihmisinä, joilla on hyvin erilaiset oletukset ystävyys- tai rakkaussuhteista kuin itselläni: ei se väärin ole, mutta ei se tunnu tässä ja nyt ja mun kanssa toimivan myöskään.

Heh, en voi tosiaan oikein nettitreffatakaan, koska silloin kun kokeilin sitä kaksi kertaa, jouduin hahmottamaan, että mulle on niin vaikeaa sanoa ei kiitos ja tuottaa toiselle mahdollinen pettymys (toinen treffi pettyi kun sanoin, että olen mieluusti sen kaveri mut siinäpä se) noin isossa ja tärkeässä asiassa, että on parempi, että tapaan mahdolliset suhdeviritelmät muuta kautta, sillä lailla että tiedän alusta saakka olevani kys. ihmisestä kiinnostunut muutenkin kuin kaveruusmielessä.

Ei oo helppoa kellään... ;)

Mutta kun tietää, että oikeasti ei halua olla jonkun kanssa tekemisissä ja että siitä tulee paha olo, jotenkin aina vain saan sen etäisyyden. Toki aika suoraan puhuminen auttaa asiaa. Mutta onhan se hiton vaikeaa, jos toinen vaikuttaa vastaanottamattomalta tai drama queenilta.

Ja joo, blogin saa kyllä tuhottua. Laupias taivas. En usko, että MIKÄÄn voi mennä NIIN vikaan...;)

Suklis, musta semmoinen kaverirakkaus on ihan edellytys! Kiva kuulla, että sustakin! Vaivautuisin kuoliaaksi ruusujen ja skumpan keskellä! :D