Päivät kiitävät

Päivät kiitävät, parhaat päivät. Lauantai ei kiidä: istun ja rukkaan käsikirjoituksen loppuun, sitten luen puistossa koiran kanssa Bachelardia ja raivostun (ihan turhaan, ei teksti keskustele kanssani eikä tee myönnytyksiä, nytkään) hänen pöhkölle sisätilaisuudelleen. Mikä tässä oikein on, että käpertyminen ja jossakin sisäily nyt muka ovat maailmassaolemista perustavammin kuin juokseminen ja villiintyminen, aurinkomeressä kelluminen, mustikkametsään eksyminen? Ei, en halua käpertyä!

Enkä käperry, en tähän vuodenaikaan. Jokin kumma sula onni leviää kaikkialle kehooni, haluan ihmisiä ja läheisyyttä. En malttaisi nukkua, haluaisin vain mennä ja kiipeillä ja samoilla ja uida ja hihittää ja juosta kesämaata ristiin rastiin, ylittää peltoja, polkuja, metsäaukioita, järvenselkiä lumpeineen. Sunnuntai vastaa aika hyvin tämänhetkistä ihannetilaa: ensin piknik Suomenlinnassa, merestä ei malttaisi nousta ollenkaan, sitten kaoottista törmäilyä Kallioon ja futiskamojen vaihto, äiti soittaa, mutten kerkiä vastaamaan, kiire raitiovaunuun, joka nielaisee Vompsun mutta jättää Faunin ja minut selviytymään pelikentälle vaihtoehtoisin metodein, jalkapallokentällä juoksemista, ja sieltä vielä harhailua mesiangervopöheikköjen tuntumissa joen ja suuren kallion yli uimarannalle, jossa joki pesee iholta pelin hien ja meren suolan, ja siitä mäkeä ylös, jalat jo vähän kankeina, Banglaan, ja koska koira on mukana, emme voi syödä sisällä, ja koska on myöhä, emme voi syödä terassilla, niinpä syömme Pakilan putken portailla kolmestaan, Vompsu ja Fauni ja minä, kaupungin parasta saag vatia, ja ilta viilenee, mutta betoniporras on vielä lämmin, ja sitten ajamme bussilla takaisin Kallioon ja Ässänrinnettä noustessa tuntuu jo, miten tuuli on käynyt kylmäksi ja satunnaiset pisarat vihmovat, ilma on kostea ja lehmusten tuoksu vahva, ja sitten kun olemme juuri pääseet kotiin, salamat alkavat räiskyä.

Kotona kuuntelen kännykkäviestin, jossa äiti toivottaa hyvää hääpäivää. Alkaa hihityttää, kun tajuan, millainen hääpäivämme ja etenkin sen illallinen on ollut. Ei äiti sitä ymmärtäisi, mutta minusta tuollainen improttu muovihaarukkahippi-iltaintialainen lämpimällä betoniportaalla viileässä ilmassa vessanpönttömainosten alla peittoaa mennen tullen jäykistelyt pöytäliinaravintoloissa, romanttiset kahdenkeskenkäpertymiset ja muun statuskaman. Ehkä äiti ei sitäkään ymmärtäisi, etten muista hääpäiväämme (vaikka siitä on tosiaan vasta vuosi) ja ettei meillä ole omaa hääkuvaamme.

Tänäänkin on ollut mainio päivä. Olemme retkeilleet pienellä laumalla tuntikausia sateessa. Sade alkaa metsässä vaivihkaa enkä pue siksi päälleni sadetakkia. Lopulta paita on litimärkä. Uimme metsälammessa, koira viheltää nenällään hätäpiippausta ja juoksee rantaa levottomana, me etenemme vedessä sateen alla kesänruskeina ja alastomina. Runoilijan päässä on yhä huivi, jonka hän äkkiä ymmärtää kastuvan. Uinnin jälkeen samoilemme etsien keittokatosta, mutta onnistummekin eksymään Väärälammelle useamman kerran. Sitten löydämme itsemme katokselle ja kartalle, teemme tulen ja kuivailemme sen loimussa, paidat höyryävät. Alun jännitteet katoavat, lauma hitsaantuu. Ja kulkee, kulkee, kulkee. Otamme viimeisen mahdollisen bussin takaisin, sillä on kiire, opintopiirin viltille on kiirehdittävä. Elielinaukiolla olo on pöllähtänyt, savunhajuinen, kaihoisa metsän rauhaan. Kaupunki tuntuu suurelta ja räikeältä. Haluaisin kai vain upota vihreisiin mättäisiin, mieluiten vaatteitta, kadottaa minätietoisuuden. Se on mahdollista harmittavan pienissä paloissa. Viltillä tulee kylmä piposta ja villapaidasta huolimatta.

Nyt hörpinkin chilikaakaota, jotten flunssiintuisi. On niin paljon asioita, joita tahdon vielä ehtiä. Haluan vesipuistoon kirkumaan rengasveneessä, esimerkiksi. Tai ainakin vuoristorataan. On vaikeaa hakeutua koneen ääreen, kirjoittaa. Jotenkin se tuntuu valjulta, kun voi olla ihmisten kanssa, istua puistoa, kävellä metsää, uppoutua sieraimia myöten metsälampeen. Ja: tiedän, että jos en kirjoita, saatan unohtaa, että tämmöistä voi olla.

Tuntuu jotenkin kummalliselta ja puisevalta käydä huomenna viemassä kässäri takaisin kustannustaloon ja neuvotella siellä. Sisällä! Kun voisi riehua ulkona... koirakin lähti juuri. Päivät kiitävät, on mahdollista olla kiitollinen ja onnellinen ja läsnä, kuunnella ihmisiä, nähdä heidät, en osaa olla rakastamatta heitä, en nyt. Olen viime päivinä lähentynyt niin monen ihmisen kanssa, että se tuntuu kummalliselta, kaiken toisensuuntaisen jälkeen. Mutta sitä kai impulsaatio tarkoittaa: että on rytmi, lähentyminen ja loitontuminen. Voi, kunpa voisi vain lähentyä ja lähentyä! Mutta kai se tarkoittaisi, että lopulta sulaisi klimppiin, ja olisiko se nyt laitaa? Ei kai, mutta se tuntuu epäreilulta. Haluan olla osa sotkukasaa! Onneksi nyt on lähentymisvaihe! Itkettää vähän liikutuksesta. Ehkä se on normaalia, onhan jo ilta ja kaikki sujuu vain niin käsittämättömän mainiosti.

Byhyy. Onnibyhyy.

Ääh, tuntuu hassulta hehkuttaa hehkuttamistaan, mutta miten mainio kesä!