Istumme koriskentällä, koska se on lämpimämpi alusta kuin hiekka tai nurmi. Palelee hieman, koska olemme ensin hiestäneet itsemme pelaamalla jalkapalloa ja sitten vielä jäähdyttäneet kehoja uimalla. Viimein auto tulee: olemme tilanneet intialaista ruokaa kotiinkuljetuksella uimarannalle. Seitsemän annosta saag vatia. Ravintolasta ovat unohtaneet pistää haarukat mukaan, joten syömme piirissä intialaisittain, leivällä ja sormin ruokaa suuhun kaapien.
Päivät venyttäytyvät valtaviksi pitkiksi nauhoiksi. Aivan kuin valvetta voisi venyttää nauhan jossakin vaiheessa repsahtamatta. Mutta en oikein osaa nukkua. Osaan kyllä nukahtaa, koska päivät sisältävät niin paljon asioita, jalkapalloa, uimista, ympäristötaidenäyttelyn, jasmiininkukkien sutimista yhteismaalaukseen, äänimaisemataitelijan, joka kuulostaa Gongilta, linnun, joka ryhtyy naamionäytelmässä kenraaliksi (se, että joku vaihtaa vapauden ja kyvyn lentää univormuun, oksettaa), baarin valojen tuikkeen ja hyppyyttävän musiikin ja maalauksessa avaruusromun keskellä taipumattomia raajojaan kutsuvasti ojentelevan kasvisieluisen mutta kasvollisen olennon. Mutta säpsähdän hereille kuudelta, vähän väsyneenä. En malttaisi nukkua, haluan lisää, NYT.
Jos kirjaisin menot kalenteriin ja kellottaisin ne, päivät näyttäisivät pitkiltä ja raskailta, täyteenahdetuilta. Mutta ne eivät tunnu sellaisilta, päinvastoin. On kuin olisi kaikki aika ja jakseliaisuus ja uteliaisuus, etenkin uteliaisuus, ja ne kaikki kiskoisivat puoleensa. Asiat tapahtuvat. Ehdin ajoissa. Kerään kehoon ulkona istumisen ja syömisen ja ihmisten näkemisen muistijälkiä talvea varten, sillä eikö ihminen olekin sosiaalisesti karhu: kesällä lihoo, vaipuu horrokseen, keväällä herää timmissä bikinikunnossa laiduntamaan taas siniseksi pilkuttunutta metsää...
(En halua horrostaa, mutta olenko ennenkään halunnut? Niin vain tuntuu tapahtuvan valon niukentuessa.)
Koripallokentän punainen pohja tuntuu karkealta paljaissa säärissä, mutta ruoka on uskomattoman hyvää ja lämmittävää. Baarissa jälkeenpäin tapaan ystävän, jolla on mukanaan meikkilaukku. Se melkein liipaisee hohotukseen, koska ajattelen oman laukkuni märkää, hiekkaista ja hikistä sisältöä. Lounaalta yli jäänyttä leivän palasta.
Tekstit
接近
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Outo juttu se miten horrostamiseen ei millään tahtoisi ryhtyä, vaikka se tosiaan vaan tapahtuu. Miksei siitäkin voisi nautiskella? Ei karhu kärvistele ja valittele väsymystä. Luulisin. Meidän täytyy olla olevinaan tehokkaita työläisiä ja seuraeläimiä silloin kun olisi luontevaa vaan lepäillä, parsia sukkia ja syödä juureksia. Jonain vuonna vielä keksin, miten se junaillaan.
Minulla on yksi ystävä, joka nauttii tosiaan horrokseen laskeutumisesta. Hänen kanssaan on hyödyllistä puhua marraskuussa. Kun hän riittävästi ylistää hämärää ja jaksamattomuuden syvyyttä, siihen melkein uskoo itsekin. Sitten kun horrokseen laskeutuu, ei oikeasti kyllä haluaisikaan muuta. Tai ainakin minä erakoidun keskitalveksi pahasti ja heräilen valon myötä. Jaa-a, saapa nähdä, mitä erakoituminen tarkoittaa ensi talven koulukontekstissa... :/
Harvinaislaatuinen ihminen - annatko hänen puhelinnumeronsa? :D
Ylistää... pitää varmaan kokeilla jos itsekin vain ylistäisi horrosta, aluksi uskomatta itsekään. Ehkä siihen vähitellen osaisi liukua ylistyksensä
uskottelemana.
Käytännön asiat pitäisi järjestää myös. Tammikuu (se on mulla raskain) vapaaksi. Eihän se voi mahdotonta olla. Kyllä töitä aina pystyy järjestelemään, ainakin mun töitä.
Tai alkaa unissatyöskentelijäksi.
Lähetä kommentti