Taidenäyttelyn avajaisissa

Nainen istuu ikkunalaudalla. Hänellä on kellervänbeiget avokkaat. Oikea polvi on nostettu vasemman päälle. Oikea jalkaterä keinuu ja varpaat osoittavat tennistossuista miestä kohti. Tennistossut liikahtelevat levottomasti. Mustat kävelykengät taas seisovat tukevasti. Toisen kärki on lievästi naiseen päin, toisen lievästi tennistossumieheen päin suuntautunut. Katselen kenkien koreografiaa. Vompsu on levoton jostakin, osaan arvata, mistä ehkä, mutta en ole varma. Ahdistus vuotaa hänen rajojensa ylitse ja ponnistelen, jotten uuttuisi sitä täyteen.

Olemme istuneet mustassa huoneessa, jota on vaikeaa kuvitella muuksi kuin näyttämöksi, vaikka seinille onkin ripustettu maalauksia ja valot osuvat maalauksiin. Sisäänkin on pujahdettu pimennysverhon raosta, aivan samalla tavalla kuin näyttämöille mennään, hiljaa ja uteliaasti, hieman jännittyneinä. Lattia, seinät ja katto ovat mustaa ja kohdevalot piirtävät esiin lähes painottomasti leijuvia kuvia. Lattia ei haise kumilta, kuten tanssimatot haisevat. Silti ryhti ojentuu kuin itsestään ja viereisen huoneen kaikuvaa sorinaa kuulostelee levottomana, koettaa laskea yleisön koon ja mielialan.

Olemme puhuneet teoksen ja tilanteen, teoksen ja ympäristön erottamisen vaikeudesta, taiteeseen valmistautumisesta ja sen sellaisesta. Oikeastaan on aika pitkä aika siitä, kun olen puhunut estetiikasta, ja jollakin lailla näyttely aktivoi taas nuo kerrostumat. Keskittymisen, tarkkailun, kieltäytymisen ymmärrystoiveista. Luokse tulemisen, suuntautumisen. Kysymyksen: "kutsutko sinä minua?"

Pimeä huone, näyttämöhuone kutsuu ainakin. Se synnyttää välittömän halun ojentua varpailleen, loikata ja kierähtää siitä pehmeästi lattialle, pyöriä ehkä vähän ja ponnahtaa sitten taas kintuilleen. Mutta taidenäyttelyissä ei käyttäydytä niin. Niinpä istumme penkillä ja keskustelemme, Vompsu istuu lattialla ja sulkeutuu äkisti, säikähtää jotakin sanottua. Koetan silittää häntä, mutta levotonta ahdistusta ei ole aivan helppoa silittää hetkessä pois.

Asiaa ei paranna se, että viereisessä seurueessa on syvennytty statuspuheeseen, joka saa minut vähän vihaiseksi ja levottomaksi. Hittoako nämä tyypit täällä pönöttävät, eivät edes koeta kokea tauluja, pröystäilevät vain kalliilla stereoillaan. Ei se, mitä sanotaan, mutta äänensävy: siinä on jotakin alentuvaa. Ja toiset nokittavat. Taulut tuijottavat seiniltä suurina pintoina ja rytmeinä. Unikoiden varret valuvat turkooseina. Kultaisen taulun kyynelistä yksi uhmaa painovoimaa ja vuotaa ylöspäin. Laivan keula toisessa huoneessa on valoa. Nestemäisen jeesusteippivuoren kylkeen on kiinnitetty varoitusmerkki siitä, ettei vuori jatku ikuisesti vaan kiipeäminen päättyy joskus. Taulut tunkevat kuvansa käsityskykyyn, sormeilevat silmien taustaa. Vuori voi tarkoittaa tietä, varoitusmerkki peruutuspeiliä. Mutta kun katsoo hetken toisaalle ja palaa, se on taas vuori, itsepäisesti mutta avoimesti. Ensin se on aina vuori. Eikä taiteilija enää omista sitä, ei voi sanoa, mistä siinä on kyse. Ei se ole kenenkään sanottavissa. Ei enää. Taulu esittää minulle vuoren. Toiselle se antaa tien.

Unet lakkaavat olemasta omia, eleet lakkaavat olemasta omia. Keiden ovat sanat, katseet, suunnat? Taulut tuntuvat sentään sisältävän jotakin olennaista: rytmejä, viivoja, väripintoja. Ne lepäävät niissä enemmän kuin me ruumiinosissamme tai tavoissamme hymyillä ja asettua tiloihin. Taulut eivät elä.

Ehkä siksi ihmiset katselevat toisiaan mieluummin kuin tauluja, vaikka ihmisetkin ovat tavallaan läpitunkemattomia, ja joskus joutuu käymään keskustelun, miksi on kuvannut aivan väärin tai vähintäänkin häiritsevän omaleimaisesti jotkut ihmiset ja miten he käyttäytyvät. (Kai sellaiseen voisi vastata: Koska he ovat käyttäytyneet niin minulle, esittäneet minulle sellaista ihmistä, se on niin yksinkertaista. Koska minulla on tietynlaiset vastaanottamiskyvyt, ja huomaan varsin tarkasti tietyt asiat, kuten tietyt ideologiset rakenteet, ja sitten olen huvittavan sokea toisille asioille, kuten ihmisten ihastuksille. Kutsun tietynlaista käyttäytymistä.)

Tauluille ei käy vastaan väittäminen. Niihin tehoaa vain suora aggressio, esimerkiksi silpominen tai tuolinjalan kankaan läpi pakottaminen tai polttaminen, mutta ei taidenäyttelyissä niinkään käyttäydytä. Sitä paitsi taidetta tuhoamalla saa arvelluttavamman maineen kuin esimerkiksi lieron ongenkoukkuun työntämällä. Kirjarovio kiehtoo pöyristyttävänä kuvana enemmän kuin tehoeläintuotanto. Joskus tulee ajatelleeksi, kuinka moni kuulee synkeänsynkeän ironian sanonnassa "vapaa kuin taivaan lintu"; kaksi häkkikanaa aanelosella, ihmiset jotka kutsuvat broilerin lihaa valkoiseksi, on siinäkin kielikuva, maanantaina ostin ystävälle kauppalistan mukaan broilerisuikaleita, koska en haluaisi tuomita hänen kieltäytymistään näkemästä tekojensa kausaaliyhteyksiä, ja se tuntui pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Yksi pieni rasia. En edelleenkään tiedä, olisiko minun pitänyt vain jättää hänen kärsimyksensä tuomatta.

En voi näemmä käydä taidenäyttelyn avajaisissakaan ilman näitä kausaaliketjuja, jotka juoksevat sukkapakona mielessäni.

Aggressioiden ja tuhon pohtimisen myötä mieleen nousee eräs kohta kirjasta, jota käänsin talvenselän yli. Siinä siteerataan psykoterapian tutkijaa, joka ilmoittaa, että terapiakoulutus vastaa usein luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot omaksuneiden alan opiskelijoiden kohdalla sitä, että menisi arvokkaan taideteoksen luo spraykannun kanssa ja vähän lisäsomistaisi teosta. Katselen teoksia uteliaasti: mihin itse suihkuttaisin maalia lisää. En usko, että mihinkään. Nehän ovat toisen ihmisen unia, en osaa täydentää toisen unta muuten kuin käsittämällä sen tietyllä tavalla ja yrittämällä venyttää käsittämistäni saamieni käyttöohjeiden mukaan. Mutta mistäs sen tietää, ehkä vielä käyn niinkin suuruudenhulluksi joskus vanhemmiten, että tiedän paremmin, miten ihmisten pitäisi uneksia ja sitten otan spraytölkin ja näytän sen.

Ei niinkään käyttäydytä taidenäyttelyssä.

Ikkunalaudalle on nostettu oliivi-, sipsi- ja joidenkin kuolleideneläintenpalaskulhojen ja viinitöniköiden lisäksi vieraskirjat: gallerian ja näyttelyn maalarin vieraskirjat. Maalarin omassa vieraskirjassa on pitkiä muistilistoja ja aina välillä sivun ylälaidassa business vocabulary ja juokseva numero, yhdestä yhdeksäiseen saakka. Vasta puolessavälin vihkoa on äkisti avajaispäivämäärä ja sitten ihmisten nimiä. Koska tuntuu hullulta kirjoittaa nimmari, josta kukaan ei kuitenkaan saa mitään selvää ja vaikka saisikin, joka ei merkitse kellekään mitään, kirjoitan omalta osaltani vihkoon jotakin ymmärrettävämpää, nimittäin business vocabulary 10, jotta kontribuutioni olisi linjassa vihon aiemman identiteetin kanssa ja yhdistäisi mielenkiintoisesti valmistelun ja näyttelyn itsensä - eivätkö potentiaaliset ostajat ja maineen rummuttajatkin muka ole tavallaan business vokabulaariin sopivia?

Muun muassa näin käyttäydytään taidenäyttelyissä.

Vompsu kirjoittaa vihkoon ROI ja perään V. Fauni katsoo hämmentyneenä Vompsua ja minua ja hihittää. Minäkin katselen Vompsua hämmentyneenä. Mitä ihmettä...? Mikä tämän motivaatio nyt on? Ja tietääkö Vompsu sittenkin taiteesta enemmän kuin olen kuvitellut?

Sitten siirrymme ulos ja valumme markettiin ostamaan ruokaa. Punaviini tekee nimittäin nälkäiseksi. Matkalla selviää, että Vompsu on ajatellut vain jatkavansa business vocabularya. ROI tarkoittaa kuulemma return of investment ja V on ollut anglosaksiseen tapaan merkattu ruksi, että homma on hoidossa. Vompsua on hämmentänyt meidän hihittelymme ja meitä Vompsun temppu. Olemme nähneet merkkijonossa ROI V aivan eri asian. Merkkijono on samalla lailla itsepäinen ja läpitunkematon kuin taulutkin seinillä.

Näyttelyn avajaiset ovat tarkalleen ottaen ohitse.

Vompsukin rauhoittuu, kunhan pääsee ylitse levottomasta tunteestaan, ettei osaa eikä ymmärrä tarpeeksi, että on puutteellinen jossakin oleellisessa suhteessa. Ikään kuin nykytaiteen ymmärtäminen tai sen luona viihtyminen tai siitä oppineesti tai edes syventyneesti keskusteleminen olisi kauhean oleellista, lopulta. Kun koetamme lohduttaa häntä Faunin kanssa (missä Fauni on täysin peittoamaton, tai ainakin paljon edistyneempi kuin itse olen) ja onnistummekin siinä ihan siedettävästi, saan kosketuksen siihen vastahankaisuuteen, johon jumahdan aina kun joku ehdottaa, että kokoaisin kuvia tai tekstejä joksikin oikeaksi: valokuvanäyttelyksi, kirjaksi... kosketuksen tuohon ihmisten vaivaannukseen, kun on tultava katsomaan jotakin ystävän tekemää, josta ei oikein osaa itse innostua samalla lailla. Tiedän tunteen itsekin. Haluaisi sanoa jotakin ylistävää, mutta ei oikein pääse koko juttuun sisään ja sitten tuntee vain lievää surua, koska tietää, miten tärkeä juttu on toiselle, mutta ei osaa hahmottaa, miksi, tai miten siitä voisi itse innostua. En haluaisi ainakaan kenenkään tuntevan tuollaista surua sen takia, että teen kummallisia asioita ja saan niistä voimaa ja apua.

Oikeastaan koko ajatuskuvio saa miettimään uudestaan omaa taidesuuntautumista. Taitaa olla niin, että toisten esittämä musiikki on ainoa taidemuoto, johon tunnen kytkeytyväni täysin välittömästi ja vaivaantumatta (ellei sitten kyseessä ole jokin genre, johon en vain pääse sisään). Saan vain siitä niin paljon enemmän kuin mistään muusta, että ero on oikeastaan aika hämmentävä, kun sitä tarkastelee. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin tekemään lopputyötä sellaisesta estetiikasta, jonka hahmottelija on paitsi filosofi, myös säveltäjä. Seuraavaksi kai tulevat runot. Muu onkin sitten paljon kaukaisempaa, vaikeammin lähestyttävää. Se on jotenkin kummallista, kun ajattelee, miten paljon olen harrastanut kuvataiteita ja tanssia (vaikka tietysti tanssi onkin juuri musiikin reseptiota parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan).

Hullunkurista.

Olisi kauhean hauskaa saada tietää, millaisia häränsilmiä taidenäyttelyn avajaisissa käyminen on piirtänyt toisiin kehoihin, joiden koreografioita tilassa seurasin sen minkä painottoman kultakyyneleen miettimiseltä ehdin. Osaavatko he puhua kokemuksestaan, saako se heidät tutkimaan uteliaasti maailmaa ja asennoitumista siihen, sen sellaista. Minusta tuntuu, etten oikein osaa kuvata tyydyttävästi taidenäyttelyn avajaisissa käymistä, koska tilassa on niin häly ja monta ihmistä ja ahdistusta ja iloa ja välinpitämättömyyttä sekoittuneena, ja lasi punaviiniäkin, ja en oikein tiedä edes, pitäisikö taiteesta niin puhua, olisiko tärkeämpää vain ottaa kädestä kiinni ja johdattaa taiteen luo ja kehottaa uteliaisuuteen.