perjantai 24. heinäkuuta 2009

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.