lauantai 18. heinäkuuta 2009

Monimutkainen yksinkertainen

Ahdistus ja avuttomuudentunteet menevät tosiaan ohi. Itken kyllä matkalla uimalaan, mutta lohduttaudun sillä, että aurinkolasien takana silmäni saavat erittää kyynelnestettä rauhassa. Posket vähäsen kastuvat, mutta kesä kuivaa. Silti itku ei poista tuota raskasta tunnetta, joka keskittyy kurkunpään tienoille ja heijasteena kylkivälilihasten panssariin. Selviän siitä yksinkin ja kaupungissakin ja talvellakin, mutta aina paremmin ystävän kanssa, metsässä ja kesällä. Viime aikoina olen jäänyt vähän yksin käsittelemään tunteitani ja olojani, koska Vompsulla on paljon töitä ja koira meillä tekee sen, että toinen on kotona koiran kanssa toisen liehuessa muualla, ja aamulla lähden kun Vompsu vielä nukkuu ja illalla taas olen niin väsynyt, ettei minusta ole käsittelemään mitään järkevää. Ehkä siksikin liu'un hitaasti kohti avuttomuutta.

Siunattu Eufemia, jonka tapaan uimalassa, ehdottaa kahveja, ja tartun ensin siihen. Moodi helpottaa jo hieman, kun istumme kesäkahvilan terassilla ja juttelemme. Töölönlahti siinä alla purskuttelee vesiään, näkyy pitkälle. Tervaleppätropiikin takana kiiluu meren silmä.

Myöhemmin menemme metsään Faunin kanssa. En jaksaisi odottaa metsään pääsyä, bussi matelee raivostuttavan hitaasti Vihdintietä. Vielä bussissa olossa on jotakin kumman surumielistä ja avutonta. Mutta ei metsässä! Metsässä on niin paljon muuta. Olen ihan turhaan miettinyt, itkettääkö minua metsässä. Ei minua itketä metsissä. Suo on aivan ihmeellisen syvän vihreä ja liian märkä, jotta sinne voisi samoilla. Puunrungot kohoavat pilarimaisina ja ylhäällä havut ovat eläviä, rungossa ja kuihtuneita valon vähyydestä. Koira juoksee ja tohottaa. Puron luona odottavat edelleet kenollaan ne rungot, jotka kaatuivat myrskyssä joitakin vuosia sitten. Muurahaiset haravoivat tienpohjaa, puukiipijät ja tikat ovat piilossa ja hiljaa. Jokin yksinäinen lintu viheltelee lyhyitä luikautuksia hämärästä. Aukkopaikoista puskee horsmaa ja mesiangervoa. Ja kun kulkee hitaammin hetken tai kiipeää kallioseinämää, huomaa porraspuutarhat, pienet kallioiden tasanteet, joihin on kertynyt sammalia ja jäkäliä. Näen semmoisiakin torvijäkäläjättiläisiä, joiden päälle on asettunut asumaan toinen, pieni ja röpyliäinen jäkälä. Ja kulku: ei sovi unohtaa kulkemista ja sen kaikua kehossa. Metsä on niin monimutkainen ja rikas, ettei siellä yksinkertaisesti ole mahdollista, että minäntila pelkistyisi ja erottuisi selkeästi. Ja kun mieliala painuu taka-alalle, se saa ratketa itsekseen.

En tiedä, päteekö tämä muihin, mutta minuun se tuntuu pätevän: Kun ympäristö on riittävän rikas ja mahdollistaa fyysisen liikkumisen (tai voimakkaan toiseen eläytymisen, sekin saattaa toimia), mieli asettuu yksinkertaisesti, pelkistyy, suuntautuu maailmaan uteliaasti. Ja taas kun ympäristö on yksinkertainen, pelkistetty, arvattava ja jopa tylsä, mielelle jää tilaa ja kapasiteettia alkaa pyöritellä omia kuvioitaan. Mikäs siinä, jos kuviot ovat kauniita, ja välillä ne ovat. Mutta jos on jo valmiiksi vähän ahdistunut ja tuntee syvää avuttomuutta, saattaa auttaa hakeutua metsään. Joku voisi kutsua tätä ehkä eskapismiksi, mutta olen aika varma siitä, että se on väärä nimi. Huolenaiheet palaavat, mutta niistä on hyvä ottaa aina välillä hieman etäisyyttä, kun kerran niiden jatkuva pyörittäminen ei juuri ratkaisua nopeuta. Aivan yhtä hyvin voi kävellä metsässä tai tanssia tai kuunnella jotakin kaunista musiikkia ja tuntea huikaisevaa onnea hetken ja sitten käydä voimaantuneempana pulmien kimppuun.

Ja joskus, kun ahdistus tuntuu liittyvän enemmän omaan rooliin suhteessa toisiin kuin johonkin omaan konkreettiseen pulmaan, avuttomuus ja lievä pääpanta ja hengityksenrajaus yksinkertaisesti katoavat metsässä kävellen. Ja kun ei ole avuton olo, on helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä ja panna toimeksi, hoitaa paremmin tehtäväänsä ystävänä!

Fauni-paralla on hieman flunssaa, mutta kävelemme silti reippaan iltapäivälenkin. Lähdemme kävelemään siinä puoli neljän maissa ja otamme bussin takaisin puoli yhdeksän aikaan. Reittiin sisältyy vaativampiakin osuuksia, kuten jyrkkien rotkojärven kallioseinämien ylös ja alan kiipimistä, ei mitään kiipeilyköysikamaa mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että mieli kiinnittyy kuin itsestään sellaisiin asioihin kuten mihin voi asettaa kämmenen ja mistä löytyy varpaansija. Siinä kohdin reitti on kuin astinkivi, joka pakottaa siihen hetkeen ja liikkeen tiedostamiseen. (Aina välillä mietin, että jos meditaatiossa on kerran tarkoitus päästää irti mielen turhista tasoista ja suunnata koko olemusta läsnäoloon, miksi suuntaamisen pitäisi olla tietoisella mielellä tehtävää, kun kerran ilman sitäkin sujuu hyvin - pikkulapset ovat tässä mestareita. Kai lopulta tärkeintä on, että itsellä on keinoja, joilla on mahdollista juurruttaa olemistaan tähän hetkeen, kehoon ja hengittämiseen, ajatusten ja niitä liipaisevien mielialojen liikkeeseen. Voi tietysti olla, että mielenrauha tms. ei kiehdo itseäni tarpeeksi, jotta ymmärtäisin täysin tietyt meditaation muodot; minusta on paljon kiinnostavampaa sietää tunteita, mielialoja ja ajatuskuvioita ja koettaa hyväksyä ne ja sitten opetella myös keinoja virittää itseäni vähemmän tukkoiseen ja takertuvaan suuntaan. Ehkä tämä on jokin hassu ydinuskomus: ajatus mielenrauhasta pelkistetyssä ympäristössä kuulostaa vähän pitkäpiimäiseltä, mieluummin otan yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa.)

Käymme myös uimassa Mustalammessa, joka on aivan ihmeellinen paikka. Yleensä lammissa ja järvissä rantavesi on matalaa ja sikäli lämminneempää, mutta tuollaisessa lammessa, joka on soistumassa umpeen, rannan tuntumassa vaaniikin kylmä ja suon hajua kupliva vesimassa, mättäiden alle taskuun jäänyt talven ja kevään vilu, jota aurinko ei pysty lämmittämään rahkasammalen kostean turkin läpi. Tuntuu oudon luonnonvastaiselta, että keskellä lampea on lämpimämpää kuin reunoilla, mutta niin vain on. Koira juoksee rannan rahkasammalta ja piippaa ja visertää eikä päästä hetkeksikään päitämme silmistään. Se ei tule pelastamaan, koska tietää jo, että sen pelastamisyrityksistä ei ilahduta - se nimittäin yksinkertaisesti ui päälle ja raapii voimakkailla eturaajoillaan ja niiden kynsillä, minkä kerkiää - mutta taatusti se aikoisi pelastaa, jos jompikumpi erehtyisi sukeltelemaan pidemmäksi aikaa tai alkaisi kuulostaa hätääntyneeltä. Niin kauan kuin päät liukuvat pintaa pitkin se kuitenkin malttaa mielensä ja vinkuu ja juoksee ja vain tarkkailee.

Niin, ja kastelee turkkiaan ravistelemalla toisten paikalle eksyneiden uimareiden reput, joita he eivät älyä nostaa korkealle vaan jättävät laiturille ja joiden turvaan nostamista en itsekään huomaa kehottaa... voi koiraa.

Tuntuu hauskalta liukua sammakkouintia lammen tummaa suovettä. Kädet melkein heti vedenpinnan alla saavat vihreänkellervänruskean suosävyn. Vedestä törröttää sama karahka kuin edellisinäkin vuosina. Toinen sen oksanpäistä on liestynyt nyt virnistäväksi lohikäärmeen naamaksi. Rannalta nauraa sen sisko, lohikärmekekoira. Vesi kannattelee. Siinä on helppo liukua eikä se tunkeudu sieraimiin tai tärykalvojen luo. Lampi on hyvin tyyni ja ilma ja vesi samanlämpöiset. En muista enää, miksi ennen kuvittelin hukkuvani ensimmäisenä vesiassosiaationani. Se valaa toivoa: suhde asioihin voi käydä muissakin kohdin elämää seesteisemmäksi, luottavaisemmaksi.

Löydämme myös mustikoita, metsämansikoita ja kantarelleja niitä erikseen etsimättä. Juolukat sen sijaan killuvat varvuissa vasta vaaleanvihreinä.

Haluan metsään pian uudestaan.

Paluumatkalla minusta näyttää siltä, että Fauniinkin on laskeutunut sellainen rauhallisuus, jota en ole hänessä vielä ennen havainnut. Mutta voi tietysti olla, että kyse on vain oman havaitsemiseni rauhallisuudesta. On vaikeaa hahmottaa, mikä tietyssä kokemuksessa on kenenkin tilanteeseen tuomaa. Ehkä on jopa hedelmätön lähtökohta attribuoida sillä lailla yksilöolioisesti, ikään kuin yksilöoliot olisivat enemmän kuin tilanteet. Koira nukahtaa bussin lattialle, keikumme kohti keskustaa ja kaupunkia, joka ei oikeastaan tunnu kovin vieraalta enää sitten kun kävelemme puistojen läpi ja mäkeä ylös, ei vieraalta, ainoastaan kummalla tavalla muotoillulta, niin paljon sileitä pintoja ja suoria kulmia ja jyrkänteitä ilman jäkäläterasseja, näkymä niin pitkälle ja pakoperspektiiviä silmällä pitäen luotuna.

Vaikka on perjantai-ilta, kaupunki tuntuu hyvin rauhalliselta.

3 kommenttia:

paulasankelo kirjoitti...

Moikka,

Ei ihan liity päivän tekstiin, mutta miten noita sinun Spotify-soittolistoja voi kuunnella? Mulla on Spotify asennettuna, mutta linkkiä klikkaamalla en saa mitään kuulumaan. Jos osaat antaa käytännön neuvoja, sellaisia otetaan ilolla vastaan! Olisi hauskaa perehtyä muidenkin musiikkivalintoihin, omat välillä kyllästyttävät.

(Mulle käy Spotifyn kanssa aina niin, että jos artistilla on siellä paljon tavaraa, kuuntelen sitten vain yhtä artistia monta päivää ja hieman kypsähdän. Esimerkiksi Django Reinhardtia kun alkaa kuunnella, niin sitähän tavaraa piisaa!)

Veloena kirjoitti...

Hei, minulle se avaa kyllä linkin ja tiedän ainakin Hurinan saaneen nämä kuulumaan. En osaa sanoa, olisiko nyt tässä esteenä maatunnus, kun kuuntelet sieltä Skotlannista...? Jos jollakulla teknisesti etevämmällä on vinkkejä, kertokaa ihmeessä!

paulasankelo kirjoitti...

Pahus, ehkä tosiaan tää on kiinni siitä että meillä on eri maan Spotify! (Opin itse vasta eilen, että Suomessa on eri versio Spotifystä hiukan eri valikoimilla.) Kysyn vielä parilta nörtiltä neuvoa ennen kuin luovun.