Avuton olo

Tänään aamu on erilainen kuin yleensä. Eilen on ollut mukava päivä, samoin toissapäivänä, olen tavannut ihania ihmisiä, sellaisenkin, jota jännitin varmasti yhtä paljon kuin hän minua, ja nauranut ja ollut herkkänä ja kuunnellut, ja sitten äkisti, kun herään, taivaan sininen huikaisevuus ei vain tempaisekaan minua pääskyskorkeuksiin, vaikka yleensä niin käy. Herään surumielisenä ja mietteliäänä, tai ehkä suru on liian voimakas sana, ehkä olen enemmän avuton. Luen hieman ja lukemani vain vahvistaa avuttomuuden tuntua.

Olen äkkiä humisevan yksin. Kuulen sydämenlyönnit sisältäni, ne kuulostavat kadun ääniä voimakkaammilta. Koetan hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kylkiluideni ympärillä on näkymätön kiristysside. Itkettää epämääräisesti. Mikä itkettää? Koetan tunnustella varovasti, mutta avuton olo on jotenkin selittymätön. Ehkä se on summa monesta asiasta. Ettei oikein osaa auttaa tarmokkaasti ja täsmällisin ehdotuksin, ettei löydä sanoja ilmaista ystävälleen, että tukee häntä niin paljon kuin se on näistä lähtökohdista mahdollista, ettei osaa antaa epäoikeudenmukaisuuden olla vaan haluaa jotenkin pehmeästi oikaista sitä, mutta sitten kuulostaa mielestään kuitenkin vain ääliöltä ja niin edelleen.

Haluan iltapäivällä metsään.

Mistä sekin halu tulee? Haluan metsään, en pakene sinne. Kävelen siellä ja uin ehkä lammessa ja ehkä joku lähtee mukaani, ja sitten ehkä pystyn itkemään ja ampiaispesämäinen avuttomuus keksii ulospääsytien päästäni. Jollain tasolla tiedän, että ahdistus tulee ja menee, aaltoilee, ja että aalto vyöryy pääni yli kyllä, aallot eivät seuraa päitä, niin se on aina ennenkin mennyt, on vain hengitettävä vettä syvälle keuhkoihin ensin. Mutta haluan mennä metsään, metsässä hengittäminen on helpompaa, ja jos en saa suoraan tahdollani purettua kiinnikkeitä kylkiväleistä, ehkä puut saavat, ehkä tupasvillat suolla.

Metsään mennään bussilla. Se tuntuu vähän pelottavalta nyt, kun itku on aivan silmien takana, kuuma paine ohimoilla. Perjantaisin ihmiset liikkuvat bussilla remuavina seurueina. Ehkä grillipaikoilla istuu tyyppejä. Eivät he pahoja ole, sen toki tiedän, mutta ystävällinenkin remuaminen saattaa nyt tällaisena päivänä tuntua vähän uhkaavalta. Eilenkin meinasin alkaa itkeä, kun joku äijä huuteli terassilta, enkä sitten uskaltanut enää lähteä Vompsua vastaan mäkeä alas, se tuntui vain täysin kestämättömältä, jalkani eivät halunneet totella, ja sanoin ei, kävele sinä tänne, en minä nyt tule sinua vastaan, olen väsynyt Porthaninkatuun. Vaikka varmasti sekin olisi auttanut, jos olisin laittanut vain hiukseni kiinni, näin jälkiviisautena. Jokin aukinaisissa pitkissä hiuksissa tuntuu provosoivan terassiukkoja. Minä luulin, että niin oli tuhatkahdeksansataaluvulla, että silloin aukinainen harja oli jotenkin seksuaalinen ele, mutta ei, on se edelleen, tai sitten ne ovat jäljessä ajastaan.

Olen väsynyt kamppailemaan siitä, että saan kulkea kadulla rauhassa hiukset auki. Olisi melkein helpompaa kuuroutua.

Nyt olen sitonut hiukset kiinni ja menen uimalaan. Ehkä olo siellä hivenen helpottaa, ainakin sen verran, että tulen ehdottomaksi ja päättäväiseksi metsän suhteen, että päätän mennä sinne, vaikka menisimme koiran kanssa kahdenkin.