maanantai 13. heinäkuuta 2009

Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

3 kommenttia:

etäältä lähelle kirjoitti...

voisikohan sinut tavata ohimennen jossain kahvilassa? lasin läpi. teekupin äärellä.

haluaisin kohdata sellaisia joita en vielä tunne. mutta olen lukenut ennen kuin muutan pois.

minä olen kirjoittanut vain harvoin ja vähän. ja olen sinulle vielä tuntemattomampi.

t. ent. olevan kohina

suklaahirviö kirjoitti...

Haluan sun elämän! :) -Tai siis en tietystikään SUN elämääsi, siis ettet enää olisi olemassa, vaan tuollaisen elämän kuin sinulla on! Ihania juhlia. Olet valtavan onnekas.

En osaa kuvitella sua sellaisiin juhliin joissa itse käyn tai joita joskus järkkään. :(

Veloena kirjoitti...

Etäältä lähelle: totta kai, toki se on mahdollista. Kas niin, meiliä voi laittaa veloenisch@gmail.com.

Suklis, juu, tunnen itseni kyllä onnekkaaksi, mutta toisaalta, myös asiantilan eteen töitä paiskineeksi. Ei mullakaan olisi ihan tämmöisiä juhlia voinut olla vielä viitisen vuotta sitten. No way. Ja toivottavasti saan joskus kutsun juhliisi, sitten ei tarvitse koettaa kuvitella. ;)