Laskeutuva keho

Tuntuu hauskalta kantaa muuttolaatikoita portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Emme taaskaan muuta itse, joten saan olla muulina, jonka ei tarvitse ajatella yksityiskohtia eikä järjestystä. Toisessa päässä laatikkoa ponnistelee toinen kantava keho. Kehoista pääsee hassuja ääniä. Joko ne kantaessa huokailevat ja sihisevät ja puhisevat tai sitten ne ikään kuin selviävät siististi yläkertaan saakka, mutta alkavat siellä läähättää. Koira puikahtelee kantajien sivusta ja koettaa valvoa koko tilannetta. Kun laatikot on saatu kannettua, koira on ymmärrettävästä syystä kaikista väsynein, vaikkei se ole kantanut kuin omaa ryhtiään.

Fyysinen harjoite saa kehon laskeutumaan. Lihaslämpö on levinnyt tasaisesti iholle ja ihon alle, nikamavälit saaneet pumppausta, kylkivälit irronneet hengityksen aallokossa. Istuminen ei satu, koska keho laskeutuu. Virheelliset luontumukset on hetkeksi poltettu pois.

Siinä tuolin päälle laskeuduttuani tulen ajatelleeksi vanhempiani, jotka suhtautuvat muuttamiseen kovin eri lailla. (Eivätkä oikeastaan vain muuttamiseen, vaan lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen tekemiseen.) He jotenkin ajattelevat ponnistelun vaivalloiseksi ja inhottavaksi ja siksi koettavat vältellä sitä viimeiseen saakka. Perheelläni ei ole ollut mökkiä eikä venettä eikä mitään harrastuksia (minulla on ollut harrastuksia, se on eri asia), koska semminkin kun niistä välillä haaveiltiin, jo pian törmättiin siihen, että niin mökkiä kuin venettäkin pitäisi kunnostaa. Pitäisi raapia maalia tai merirokkoja, maalata, paikkailla, puuhata. Harrastuksiinkin pitäisi jaksaa raahautua, pitäisi jaksaa kohdata se, ettei osaa jo kaikkea. Niinpä sitten ei tehty mitään. Tai ei sekään pidä paikkaansa. Vanhempani katsoivat televisiota ja spekuloivat, olisiko jo oikea aika muuttaa seuraavaan asuntoon, kävivät asuntonäytöissä ja huonekalukaupoissa. Inhosin televisiota jo lapsena, minusta se on tappavan tylsä, paitsi ehkä eläinten elämästä kertovat dokumentit, mutta niissäkin on aika toistuva juonen kaari: eläin syntyy, kehittyy, pariutuu, tekee jälkeläisiä ja kuolee. En myöskään tykästynyt asuntonäyttöihin, minusta suurin osa katsotuista asunnoista oli joka tapauksessa kelvottomia. (Olen edelleen ihan yhtä nirso.) Ja huonekalukaupat, auts: selvähän se, olen vaihdokas. Inhoan kauppoja, paitsi toreja ja kauppahalleja ja ruokaa myyviä pikku herkkuputiikkeja, hedelmäkauppoja ja perheleipomoita. Aina välillä vanhempani kysyivät hämmästyneinä ja totaalisen ulkopuolisina, miten minusta voi oikeasti olla kivaa ajaa bussilla Espooseen ja harjata hevosia, eikö se tunnu kauhean vaivalloiselta.

Tulen miltei sairaaksi, jos en saa päivittäistä annostani "vaivalloisuutta". Kutsun tosin tuota vaivalloisuutta mieluummin iloksi. Enemmän se on olemista kuin tekemistä. Enemmän tekemistä minulla olisi, jos päättäisin murehtia etukäteen kaiken rasittavuutta ja sitten yrittäisin tulla toimeen pitkästymisen kanssa. Tällainen liikkuminen, omien kiinnostusten utelias seuraaminen on jotakin hyvin tavoitteetonta, jotakin, josta jää vain kevyitä jälkiä, kuten kehon laskeutuvuus.

Ilon voi löytää monesta paikasta. Tanssitunnilta, muutosta, koiran kanssa kävelemisestä, toisen hieromisesta... harvemmin se löytyy istuen, ellei sitten istu nenä kirjassa, jolloin kai oikeastaan liikkuukin kirjassa, elää sitä enemmän kuin huonetta. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen päätynyt kirjoittamaan niinkin ahkerasti blogia, kun kuitenkin koen, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja että totta puhuen kannan mieluummin jonkun kanssa muuttolaatikkoa tai kuopsutan vaikka yksin maata kuin puhun asioista ja kuuntelen toisten sanomisia. Ja jos vielä tarkemmin tirkistelen juuri poraamastani mielen kurkistusreiästä, niin hyvänen aika sentään, kyllähän minä ihmisistä pidän. Niin kauan kuin saan olla heidän kanssaan tavalla, joka ei edellytä ensisijaisesti puhuvat päät -moodia. Kun saan kadota tekemisiin ja tarkkailla heidän olemistaan tilassa ja olla samassa tilassa. Enkä nyt tarkoita oikeastaan sitäkään, ettenkö puhuisi ja kuuntelisi. Se ei vain saa tulla pääasiaksi tai vaivaannun.

Ja kun kuvittelen, mitä tämä blogien lukeminen ja yhden sellaisen kirjoittaminenkin (Elävien kirjaa en ole oikeastaan koskaan laskenut blogiksi, koska se kommunikoi niin sanojen takaa ja epäilen, ymmärtääkö kukaan siitä höläsen pöläystä, tässä sentään koetan olla jotenkin tajuttavissa sanallisestikin) oikeastaan tarkoittaa, tajuan kouriintuntuvasti, etten kuvittele kieltä, sanoja, väitteitä, vaan ihmisiä tiloissa. Luon kehonkuvan niistä, joita en ole tavannut, luon heille luontumusten kirjon, vaihtelevia minätiloja. Kuvittelen ideologiset ratkaisut ja teoriat sellaisiksi, jotka suuntaavat käytäntöjä tietyllä tavalla, muokkaavat käyttäjänsä elämismaailmaa. Kuvittelen sen ikään kuin sisältä käsin, en visuaalisoi kehoa, joka tekee, vaan kuvittelen sen (usein tietysti aivan päin mäntyä!) oman kehoni kautta: miltä tuntuu tuntea näin, miltä tuntuu toimia näin, haluta näitä asioita ja säikähtää näitä. Ehkä siksi on niin monta blogia, joita en yksinkertaisesti pysty lukemaan. Tulee liian paha olo. Ehkä, niin, ehkä alan vähitellen ymmärtää sitäkin näkemystä, jonka perusteella en päässyt fysioterapian koulutukseen, että empatiaprofiilini ja sosiaaliseen tilanteeseen asettumiseni on sellainen, että saattaisin väsyä hoivatyössä aika nopeasti ihan romuksi. En toki ole siitä aivan samaa mieltä... on ihmisiä, joihin en samastu niin voimakkaasti, osaan pitää välimatkankin, jos pidän sitä järkevänä.

Välimatka on helppo pitää etenkin silloin, kun ei ole jonkun kanssa tehnyt jotakin sellaista, joka saisi ponnistusten jäljiltä kehon laskeutumaan. Minua surettaa se, etten kai vanhempieni kanssa pääse koskaan kunnolla jakamaan ponnistuksia minkään eteen, kun he eivät kerran pidä sellaisista asioista, enkä ole tähän ikäänkään mennessä keksinyt, miten osaisin kuvata ne heille niin kiinnostavina, että heittäisivät hiiteen puheensa vaivalloisuudesta ja kerrankin kokeilisivat johonkin paneutumista. Toki olen heidän kanssaan tehnnyt suursiivousta, muuttanut ja niin edelleen, mutta jotenkin he onnistuvat jokaisessa käänteessä toitottamaan kovaan ääneen, miten kauheaa ja vaivalloista kaikki on, ja päällimmäiseksi jää vain kamala kalvava tunne siitä, että on taas epäonnistunut välittämään heille, miten ihmeellinen ja ihana maailma on, jos vain antaa hien vähän valua silmiin ja väsymyksen soljua hitaasti olemukseen, jos vain tekee ja kuuntelee tekemisen kaikuja kehossa, on tekemistä, hengittämistä, se hetki siinä, suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen.

On myös hyvin vaikeaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei jaksa yrittää kovemmin. Jos yrittäisi enemmän, ehkä he ymmärtäisivät... mutta jotenkin olen saanut vähitellen sen kuvan, etteivät he halua ymmärtää. Että he ovat mieluummin tyytymättömiä ja pitkästyneitä ja asioihin kauhistelevasti suhtautuvia. On vaikeaa myös olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että osaan itse suhtautua jotenkin mukautuvammin asioihin, iloita monista puuhista, jotka heistä tuntuvat kauhean ikäviltä velvollisuuksilta. Miten muka juuri minä ansaitsen sellaisen taidon? Koska olen harjoitellut sitä ja taidot vaativat harjoitusta? Mutta miksi juuri minussa on ollut päättäväisyyttä ponnistaa irti katastrofoinnista? Onko se vain meidän aikamme, joka ottaa tosissaan tunteet ja kokemuksen, kääntyminen pois perheestä ja kohti ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti hieman hankalampiinkin tilanteisiin?

Kun ajattelen näitä asioita, ainaista säröä suhteessa vanhempiin, huomaan kehoni uudestaan kohoavan alustalta, jännittyvän. Ehkä siksikin minun on liikuttava niin paljon voidakseni laskeutua taas hetkeksi.