torstai 16. heinäkuuta 2009

Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Elokulma on hienosti keksitty sana. :-)

Jos mentäsiin shamanismin puolelle, voisi sanoa, että valas on shamaanieläimesi, yksi niistä ainakin. Tällä hetkellä. Joko tarvitset valaan voimaa, tai olet jo menossa kohti jotakin, jota valas edustaa. Mitä se on, en tiedä, luultavasti itse osaat sen paremmin ajatella. :-)

suklaahirviö kirjoitti...

Päähieronta on valtavan mielenkiintoista! Kun valmistut hierojaksi, niin sulla on todella hyvin asiat, kun voit tarjota myös sitä! Se on etu.

Mulle aina käy niin, että kun mies koskettelee mun päänahkaa, työntää sormet hiusten alle, niin rauhoitun ihan ihmeesti! Vaikka kuinka olisin kireä ja hermostunut jostain, niin rauhoitun melkein ylityyneksi, melkein kuin olisin joku buddha! Ihan totta! Kukaan ei varmaan usko millainen vaikutus sillä on. Mies itse ei sitä tajua, koska hän ei juurikaan nauti pääkosketuksesta. _Se_ taas minusta on ihme! :)

Mies tykkää kun hänen selkäänsä silitellään. Se on harmi, kun itse olen aina "päässä kiinni" niin kuin mies sanoo. ;) Päätä on kiva koskettaa.

Sellaista ihmistä ei varmaan olekaan, joka ei tykkäisi jostain kosketuksesta. Se vain vaihtelee, että mikä on paras paikka.

Veloena kirjoitti...

Valaat ovat olleet läsnä jo pitkään. Jotenkin ne vain uivat elämääni, kun asuin Lontoossa ja olin onneton. Huh, siitä on jo - - viisitoista vuotta! Ehkä se on se laumaisuus ja pulputtava laulaminen ja sitoutuneisuus. Niiden laumarakenne ei ole sillä lailla pelottava kuin esim. delfiinien, jotka ovat paljon ilkikurisempia.

Suklis, niinpä! Kosketus on ihana. Mutta on myös ihmisiä, joilla on siitä traumoja ja joita saavat koskettaa vain ihan tietyt ihmiset. Siinä on edettävä hurjan varovaisesti, koska ne rajat on piirretty niin näkymättömästi, ne voi aistia vain jos kuuntelee oikein tarkasti toisen hengitystä ja lihastonusta ihon alla, niistä voi havaita edenneensä jollekin harmaalle alueelle.

Suklis, pyydä mieheltäsi mimäkki ja mimäköintiä lahjaksi! Se on ihan ihme vempula, se mimäkki (head massager). Se vain - no, tasauttaa kuohauttamisen jälkeen. Musta se on ihan ihmisminttua (vrt. kissanminttua): valtava nautinnon hyöky, superrentous, ei ikäviä sivuvaikutuksia eikä darraa. :)