Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.