torstai 23. heinäkuuta 2009

Muistokirjoitus (byhyy)

Jotta blogi ei menisi ihan mahdottomaksi ystävyyden ja kesän hehkutteluksi ja siinä karehtimiseksi (mikä olisi helppoa ja luontevaa), tartun hassuun ideaan, joka esitettiin eilen matkalla Lauran keikalta kohti kotia. Siinä ideana oli, että jokainen väsää itsestään muistokirjoituksen blogiinsa. Siis semmoisen hautajaispuheen.

Voi kyllä olla, ettei kukaan muu jaksa oikeasti tarttua tähän ideaan, mutta olkoon sitten niin. Ja voi tietysti olla, että olen käsittänyt ajatuksenkin ihan omalla tavallani, se ei mitenkään yllättäisi. Aion kuitenkin kirjoittaa nyt muistopuheen, jossa koetan esittää paheeni hyveinä. (Oikeasti en varsinaisesti usko omiin paheisiini Pahoina vaan ajattelen enemmän, että on vastapyrkimyksiä niille pyrkimyksille, joiden toteutumattomuus kulloinkin hiertää itseäni. Ja että hiertäminen voi loppua siihenkin, että alan nauraa koko jutulle sen sijaan että takertuisin pyrkimykseeni tehdä juuri tietyllä tapaa.)

Muistokirjoitus (byhyy)

Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Veloena-parkaa, jonka elämä päättyi niin traagisesti tavalla, josta olemme kaikki jo kuulleet. Hänen elämänsä päättyi juuri kun hänestä tuntui sen olevan alkamassa, vetäisemässä syvään henkeä ja ponnistamassa uudelle tasolle, kaikista perinteisistä systeemeistä huolimatta abstraktilta yhä kehollisemmalle tasolle, ikuisuuksiin tähyilemisestä yhä tarkemmin hetkelliseen suuntautuvalle tasolle. Kuten kaikki tiedämme, Veloena rakasti toisia kehoja ja kärsi suurista vaikeuksista pitää näppinsä ja muut ruuminosansa niistä irti. Ja siksi hän rakasti kaukoaistejaan, vaikka pitikin tiukasti kiinni siitä, että niissä on kyse vain korvikkeesta, mitä maailmassa elämiseen tulee.

Ja että korvikkeeseen on useasti tyytyminen, jottei muuttuisi olennoksi, johon voidaan soveltaa J. K. Ihalaisen sanoja "pyörremyrsky jolla on naisen nimi mutta noita-akan luonne". Kuten jo Fellinin Casanova-elokuva osoittaa, ei meitä hyviäkään ihmisiä muisteta filosofiastamme ja keksinnöistämme, vaan siitä, kenen kanssa olemme maanneet. Voi, tätä inhimillisen sfäärin pöyristyttävää tapainturmelusta, olisi Veloena todennut. Ettäkö se olisi oikeasti kiinnostavampaa! (Ehkä juuri sitoutuminen lähiaistillisuuteen sai hänet hämmästelemään ad infinitum intoa tarkkailla toisia ja näiden välisiä viritteitä, eli jotakin, joka ei ole omalla iholla tai sen alla, paitsi silloin kun hän kuvitteli itsensä siksi Lassieksi, joka on ainoa, joka tilanteessa saattoi tulla auttamaan ja pelastamaan - samalla tavalla kuin muutkin koirat, eli näykkimällä, päälle uimalla ja räkyttämällä, häiriten toisten omin päin pelastautumista.)

Tämä olento nelisti elämänsä läpi hevosenjaloin ja hiuksissa omituisesti paikoitettuja lettejä ja takkuja eikä oikein osannut jäsentää itseään ihmiseksi tai muuksikaan sielulliseksi olennoksi, vaikka huomasikin itkeskelevänsä, tanssivansa ja kuplivansa iloa niin luonnon, taiteen kuin hyvän seurankin ääressä. Hän rakasti maailmaa siinä määrin, ettei olisi usein malttanut nukkua lainkaan. Ja unet olivat hankalia, koska ne vuosivat päiviin ja värittivät ne satumaisella hehkulla ja tuntuivat usein todellisemmilta kuin se maailma, jossa ystäviä ja itseä saattoi sitoa kahdeksasta neljään -työ, väsymys ja pelko kelpaamattomuudesta.

Oih ja voih kuinka urheasti hän kamppailikaan raivatakseen itselleen tilaa ja aikaa, jonka voisi jakaa ystävien kanssa! Kuinka kovasti hän etsikään keinoa luovia kausaalisuhteiden verkossa mahdollisimman pehmeästi ja kevein kantamuksin. Se on hieman kuin koettaisi kävellä kymmenen senttiä ilmassa silkalla ryhdin venyttämisellä ja askelluksen pehmentämisellä. Ja kuinka kovasti hän koetti valaa itseensä varmuutta siitä, että on hyvääeläimyyttä jakaa onnellisuuden ideoita, suosia ystävyyttä ja laumaantumista itsepäisesti enemmän kuin mitään sisäänpäin käpertyvää parisuhde- tai perhemallia, osoittaa rakastamistaan pienin teoin kuten kirjoittamalla tai leipomalla tai kutsumalla ihmisiä kotiinsa tai kävelemään metsiin.

Ei hän ikinä saavuttanut varmuutta siitä, että tämä olisi oikea tapa, ja matkan varrella hän ehti huomata senkin, että ihmiset, joilla oli kovin erilaiset pyrkimykset ja pyyteet, saattoivat vahingoittua tässä hänen hyväätarkoittavassa kouhotuksessaan. Mutta ehkä tätä vaivihkaista pyrkimystä punoa elämään merkitystä konkreettisin teoin voidaan silti sanoa kutsumukseksi. Hetken terältä vierähtävää ideaa, sen hyväksi toteamista, tahdon lujittamista idean taakse, muulimaista eteenpäin puskemista ja toisten mukaan kutsumista. Voi, miten hän rakastikaan teitä! Olkoonkin että hänellä oli useimmista muutama kritiikin murunenkin, usein tyyliin "en voi ymmärtää miksi hän niin haluaa tehdä". Mutta eihän hän itseäänkään ja omia halujaan yleensä ymmärtänyt, tunsi ne vain sisältäkäsin ja oli välillä aika ymmällä niiden kanssa. Itselleen hän sentään osasi suuttua, kaikille teistä edes ei. Ehkä se kertoo jotakin siitä, että kaikesta lassiemaisuudestaan huolimatta hän silti jäsensi kaikesta vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta vastuualueensa ytimeksi itsensä ponnahduttamisen iloon ja läsnäoloon, jakamiseen ja empatiaan.

Niin, nyt hän sitten on kadonnut. Sillä tavallako kuin hän ajatteli katoavansa, sitä me emme tiedä. Mutta hän ei erityisemmin pelännyt etukäteen ja koetti elää kuin kaikki hyvä olisi saavutettavissa jo tässä ja nyt, maan päällä, ja lauleskeli mielessään usein Divine Comedyn säkeitä:
Tonight we fly
Over the mountains
The beach and the sea
Over the friends that we've known
And those that we now know
And those who we've yet to meet

And when we die
Oh, will we be
That disappointed
Or sad
If heaven doesn't exist
What will we have missed
This life is the best we've ever had

Olkaa tyytyväisiä, että hän katosi paristamme kesällä, sillä talven taitteessa muistokirjoitus olisi saattanut olla sävyiltään synkeämpi.

Imelää ja siirappista, eikö vain? Ah, mutta imelyydessä on tietty totuuden siemen. Alan melkein ikävöidä itseäni ja surra kuolemaani tätä kirjoittaessani, kun äkisti havahdun siihen, että hetkinen, olenkin hengissä edelleen.

Aika hyvä asia, koska vielä on monia juhlia tänä kesänä. Ja enimmäkseen kuitenkin en jaksa olla neuroottinen enkä ahdistunut, vaan hölköttelen hilpeästi eteenpäin ja koetan käyttäytyä edes siedettävästi. (Vaikkakin ehkä maijapoppasmaisen omahyväisesti.)

(Yhyy byhyystä on pudonnut yhyy pois. Kieli pelkistyy.)

Koska tämä on meemi, haastanpa nyt ainakin ne, joille konsepti on tuttu: Ihaan, Etsijän, toveri Timon ja Faunin (vaikkapa suullisesti seuraavissa bileissä)... muutkin toki saavat osallistua.

4 kommenttia:

Etsijä kirjoitti...

Jännä efekti tosiaan, mäkin aloin surra sun poismenoa tuota kirjoitusta lukiessani.. byhyy.

Valitsemasi aikaperspektiivi oli toimiva! Jossain pseudohyvässä itseapuoppaassa kehotettiin kirjoittamaan itsestä sellaisen muistokirjoitus kuin olisi elänyt sellaisen elämän kuin haluaisi olla elänyt. Se antaa ehkä paremman perspektiivin siihen, mitä haluaa elämältä. Mutta itsetuntemukseen taas tuo valitsemasi aikaperspektiivi vaikuttaisi paljon paremmalta!

Täytyy itsekin tarttua toimeen tuon muistokirjoituksen suhteen.

samuli kirjoitti...

... byhyy.

Omastani tulee kyllä paljon kornimpi tällä metodilla!

Veloena kirjoitti...

Hei, kaikki sanoo byhyy!
(aaltoja!)

Muttamutta: kuten näitte, olen hengissä tukevasti.

文章 kirjoitti...

AV,無碼,a片免費看,自拍貼圖,伊莉,微風論壇,成人聊天室,成人電影,成人文學,成人貼圖區,成人網站,一葉情貼圖片區,色情漫畫,言情小說,情色論壇,臺灣情色網,色情影片,色情,成人影城,080視訊聊天室,a片,A漫,h漫,麗的色遊戲,同志色教館,AV女優,SEX,咆哮小老鼠,85cc免費影片,正妹牆,ut聊天室,豆豆聊天室,聊天室,情色小說,aio,成人,微風成人,做愛,成人貼圖,18成人,嘟嘟成人網,aio交友愛情館,情色文學,色情小說,色情網站,情色,A片下載,嘟嘟情人色網,成人影片,成人圖片,成人文章,成人小說,成人漫畫,視訊聊天室,性愛,自拍,情色論壇,性感影片,正妹