tiistai 7. heinäkuuta 2009

Keskeyttäminen, isäkuviot ja epäonnistuminen

Nyt kun kesällä liikkuu taas paikoissa, joissa lapsiperheetkin liikkuvat, on vaikeaa olla ahdistumatta. Se kaikki palaa mieleen kuin jojo, aika jolloin oli itse lapsi, miltä se tuntui, maistui, tuoksui, ne unelmat ja pelot, rysähtää kylkeen, on vaikeaa säilyttää tasapaino. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten erityisesti nauttinut lapsuudestani. Minulle aikuiseksi kasvaminen oli helpotus. Kotoa lähteminen ja suhteiden solmiminen toisiin ihmisiin vieläkin suurempi helpotus.

Ehkä olen liian herkkä tälle tai jotakin, mutta huomaan aika helposti, miten ahdistuneita monet lapset ovat. Eivät kaikki, tietenkään. On huolettomia, pelottomia, kirkuvia ja kikattavia lapsia, lapsia jotka juoksevat paljaat jalat läpsyen tai ruohikolla juopottelevien seurueiden välistä, lapsia jotka haluavat oppia tekemään mymmelinutturan tai pystyvät puhumaan vieraille aikuisillekin. Mutta sitten on myös paljon ahdistuneita lapsia. Esimerkiksi uimalassa näen yksi päivä pienen lihavan tytön, jolla on samanlainen selkä kuin yhdellä ystävälläni. Samanmuotoinen, läskirutut samassa kohden, samanlainen lantion malja. Mutta myös samanryhtinen: epävarma, ylhäältä vähän kyyristynyt, pälyilevä. (Kyllä selkä voi pälyillä, ajattele siihen silmät.) Tyttö vain kävelee ja katselen häntä vesialtaasta ja juoksen ja ajattelen omaa ryhtiäni, venytän sitä päiviä pidemmäksi. Haluaisin oikeastaan nousta altaasta ja kertoa tytölle, että maailma on rakkaus eikä siinä ole niin paljon pelättävää kuin hän luulee, mutta miltä sekin nyt kuulostaisi. Tyttö todennäköisesti säikähtäisi entistä enemmän, jos tällainen huskynsilmäinen rantarosvokulmakarvainen otus kipuaisi biksoissaan siihen poolsidekiveykselle horisemaan mystisiä asioita. Ja on asioita, jotka on opittava itse.

Tuo halu keskeyttää, puuttua, ei ole yhtä suuri kuin ne halut, joihin törmään kuullessani perheen sisäistä puhetta. Olen nyt parina peräkkäisenä päivänä törmännyt isään, joka ojentaa poikaansa. Ei sillä lailla kuin ojennan omaa selkärankaani, mielikuvin ja hitaasti suostutellen, vaan sillä toisella tavalla, motkottaen, simputtaen, rähisten. Olen kuullut viiltävät sanat "pölkkypää" ja "idiootti"; minullekin on lapsena puhuttu juuri noin, vaikka olen ollut pikkutyttö, joka on viettänyt lauantait isän kanssa. (Mutta halusin olla poika, koetin olla poika niin kovasti, isän mieliksi.) Ehkä nämä lapset eivät ole olleet yhtä hädissään kuin minä olin, mutta toisaalta: en minäkään sitä hätää niin kovasti näyttänyt, en ainakaan isälle enkä vieraille ihmisille, koska silloinhan olisi ollut itkupilli. Suomenlinnan valleilla isä huutaa pojalleen niin että se kuuluu kauas: "Siis sinä haluat että putoat tuosta alas ja kuolet, niinkö? Sitäkö sinä haluat?" Mikä absurdi kysymys! Lapsi tuhertaa melkein itkua mutta kokoaa sitten itsensä ja karjuu naama häpeästä punaisena takaisin: "Minä VIHAANVIHAANVIHAAN sua! Karkaan!"

(Jos lapsesta tulee samanlainen kuin minusta tuli, hän vastaa parin vuoden kuluttua, kouluikäisenä, jo aika rauhallisesti: "Totta kai minä haluan kuolla!" Ja se voi jopa pitää paikkansa. Minun kohdallani se ajatus alkoi hitaasti ottaa tilaa ja vahvistui ja kasvoi. Kaikki kolme naisenmalliani halusivat niinikään kuolla aina toisinaan, kukin eri syystä, joten tuntui aika luontevalta haluta kuolla, ja isä kysyi tuon tuosta, että halusinko kuolla, kun käyttäydyin sillä lailla. Kai minä sitten halusin. Niin, paitsi että myöhemmin tajusin, ettei minun erityisesti tarvitse haluta kuolla ja koettaa kuolla, koska se on yksi niistä harvoista prosesseista, jotka varmasti pitävät huolta itsestään ponnistelemattakin - mitä voimien tuhlausta kuoleskella!)

Suomenlinnassa en tee vielä mitään. Haaveilen supersoakerista, jolla voisi ruiskauttaa isän litslätsmäräksi, niin että tilanne katkeaisi. Parempi vielä, jos olisin lokki, joka voisi paskantaa isän päähän, lokkia ei mielletä intentionaaliseksi ihmistenvälisessä sosiaalisessa kentässä. Miten tuollaiseen voi puuttua, kun toinen on vihasta jo ihan valkoinen? Jos isälle huomauttaa, ettei tuo ole oikein asiallinen kysymys ja että lapsi on oikeasti tosi hädissään, isä luultavasti vain kiihtyy lisää ja lapsihan sen sitten tietysti nahoissaan tuntee. Niinpä kuljemme järkyttyneinä ohitse. Myöhemmin panen merkille, että isä ja lapsi kävelevät vallia pitkin käsi kädessä. Mutta lapsen ryhti ei ole iloinen eikä pompahteleva, ei liioin isän. Molemmissa on jotakin lannistunutta, kyräilevää. Muistan äkkiä sen maun suussa, jonka voi tuntea riidan jälkeen. Kauhun maun. Miltä tuntuu kävellä niin, hävetä ja nieleksiä kyyneleitä ja samalla tuntea viiltävää vihaa ja olla saamatta mitään lohdutusta niille tunteilleen, mitään ratkaisua, ja tuntea toisen otteen kovuus omassa kämmenessään ja kämmenselässään, tuntea siitä otteesta, että toisen rakkaus on kovaa ja vaativaa ja vihaista ja kyllästynyttä ja väsynyttä, että se on sillä hetkellä enemmän velvollisuutta raahata tuota tottelematonta, vastustelevaa kehoa, joka ei osaa käyttäytyä ihmisiksi ja joka niputetaan sanaan minä. Ja koska oma rakkaus ei vielä ole kehittynyt - miten se voisikaan kehittyä siinä ilmastossa - solisevaksi ja hyriseväksi, se tapahtuu vasta myöhemmin, se jatkuu edelleen, se kehitys, maailma siinä pisteessä on vielä vailla omaa toivoa, vailla omaa rakkautta... rakkaus tulee vasta myöhemmin kohdentuneena. Sitä ennen se on hajonnut yksittäisiksi kuviksi ja hetkiksi, riemuksi konttaamisesta pitkässä ruohossa, kierimiseksi rinnettä alas kyljeltä toiselle pamppaillen, nopeamminnopeammin, vasta myöhemmin sen voi suunnata eläimenkehoon ja todentaa lopulta sanoihin: "Jos kerran mitään ei ole tehtävissä, tietenkin lopetamme sen kärsimykset heti." (Silloin näen ensimmäisen kerran, koiran lopetuspäätöksen päivänä, miten isä itkee muuten kuin vihan takia. Meidän välillemme muodostuu uudenlainen tunneside, tunnen ehkä ensimmäistä kertaa todella myötätuntoa, en vain pelkoa siitä, etten kelpaa hänelle mitenkään. Ehkä hän piilossa välittää minustakin, vaikka olen niin vääränlainen ja raivostuttava.)

Vesijuoksualtaassa isä niinikään läksyttää poikaansa. Haukkuu, rähisee. Haluaisin mennä väliin, keskeyttää. Ainoa keino, jonka keksin, on sama, jolla saan oman isäni lakkaamaan kurmottamasta äitiä tai siskoa, ja jolla joskus joku siunattu ulkopuolinen on saanut isän lopettamaan minun kurmottamiseni. (Muistan edelleen näiden ihmisten kasvot, kiitollisuuteni ei tunnu haalistuneen minnekään, vaikka niistä tapahtumista on liki kolmekymmentä vuotta aikaa jo.) Keino on vähän ongelmallinen: Koska isä selvästi tarvitsee tunnesäätelyä, se suodaan hänelle. Lapsi tarvitsisi tunnesäätelyä tietysti vielä enemmän, mutta isän ollessa vihainen se on mahdotonta, koska lietsonee vihan vain pahemmaksi. (Ainakin oma isäni reagoi juuri niin; se on liian iso riski.) Ongelma on, että isää palkitaan siitä, että hän rähisee lapselleen. Jos isä keskeyttäisi hetkeksi nalkutuksensa ja sanoisi jotakin kilttiä ja myönteistä, olisi ihanteellista ajoittaa puuttuminen juuri siihen kohtaan, palkita vihaisen otteen hellittämisestä. Mutta tietenkään isä ei sano mitään myönteistä, koska on tietyn vihaisen minätilan valloissa, kokee vihan valkoisina valokaarina rätisevää oikeutusta ja ehkä vähän marttyyriuttakin sillä lailla rähistessään. (Häpeä ja syyllisyys solahtavat vasta myöhemmin, minätilan jo hellitettyä otettaan, epäilys siitä, oliko ote kuitenkin liian kova "vaikka suunta olikin oikea".) Niinpä on mentävä väliin ja pelastettava lapsen se hetki silläkin uhalla, että isä saa palkinnon rähisemisestään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin, ellen olisi lukenut erään kuuluisan koirien naksutinkouluttajan vinkkiä aikoja sitten: Joskus voi naksauttaa silloinkin kun koira tekee väärin, jos sillä lailla tekeminen katkeaa. Tärkeintä on saada yhteys, pyytää sitten jotakin muuta. Kun muuta kuin rähinää ja aggressiota alkaa saada, voi palkita niitä sitäkin runsaammin. Vaikka selvää onkin, että minä en ole se, joka näitä palkitsee jostakin muustakin, en tämän uima-altaan jälkeen.

Näin ollen menen väliin isän rähinään pojalleen, ajattelen puhuvani omalle isälleni hänen ollessaan hädissään ja purkaessaan sen rähisten - se virittää myötätuntoa, se taju, että hän on kuitenkin vain pieni poika, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän ei ole vielä oivaltanut, ettei ole mitään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän voisi päästää irti kauhustaan ja katsoa, miten asiat kehittyvät, että on monta käypää suuntaa ja että ne ovat kaikki helpompia ja väkivallattomampia kuin pitäisi - ja sanon isälle: "Voi, nämä vesijuoksuvyöt ovat ihan toivottoman vaikeita säätää hyvin!" Eivät sanat rauhoita, enemmänkin sävy ja tiivis katsekontakti. Isä leppyy, virittyy, hymyilee takaisin. (Luoja ties, miten hän sen jäsentää, tuon puuttumisen, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä.) Sanat on suunnattu lapselle: eivät aikuisetkaan osaa näitä säätää hyvin, ei siis ihme, että sinulla on vaikeuksia... Mutta lapsi ei kuule sanoja, hän on liian hädissään. Jään vielä hetkeksi polkemaan vettä paikalleni ja juttelemaan isän kanssa, vilkaisen vaivihkaa välillä lasta, ja kun alkaa vaikuttaa siltä, että isän mieliala on kuplahtanut pintaan, aurinkoon, ja rähinämoodi on mennyttä kauraa, nyökkään ja juoksen tieheni.

Siitä kaikesta jää hyvin kummallinen tuntu tai kaiku. Tavallaan olen tyytyväinen saatuani keskeytettyä rähinän nyt. Mutta toisaalta, en haluaisi, että isä ehdollistuu siihen, että lapselleen rähisemällä hän saa tunnesäätelyä - ei sekään kovin harvinaista ole. Hänen olisi hyvä oppia pyytämään tunnesäätelyä jollakin rakentavammalla tavalla. Ja jos genrekartoitukseni osuu yhtään kohdalleen, tämä ei ole niitä isiä, jotka kävisivät terapiassa tai voisivat jonkun luottokaverin kanssa puhua siitä, miten kauhealta tuntuu, kun välillä pinna palaa. On helppoa tuntea itsensä todella riittämättömäksi, todella huonoksi, kun ei keksi mitään parempaa puuttumisen tapaa. En edes tiedä, olisiko isän ja lapsen kannalta lopulta parempi olla puuttumatta. Mutta toisaalta, tiedän kyllä sen, että jos jätän puuttumatta, asia vaivaa minua vielä huomattavasti pidempään. Pulmallista. Voisiko kuitenkin olla niin, että joskus on parempi olla kokonaan yrittämättä kuin yrittää tehdä jotakin itselle ihan liian vaikeaa? En tiedä!

Tiedän vain sen, että joku on joskus tullut väliin, kun isä on huutanut minulle, ja että vaikka jälkeenpäin kauhu on maistunut suussa pitkään ja tehnyt askelista varovaisia, olen muistanut nuo kasvot tänne saakka. Se on tuntunut helpotukselta, vaikka nyt ajattelenkin, että tavallaan nuo kiitollisuuden saaneet kasvot (mihin heidän vartalonsa ovat kadonneet?) ovat pitäneet yllä jotakin tiedostamatonta kuviota, jossa apua pyydetään ja saadaan heikompaa uhkailemalla ja itkettämällä. En siedä tuota kuviota hyvin. Säpsähdän sen läsnäolosta levottomaksi, havaitsen sen vaikka missä.

Ja pohjimmiltaan meinaan jähmettyä kauhusta nytkin, kun ajattelen, miten lähellä tämä oikean lähestymistavan miettiminen on sitä tilannetta, jossa äiti on elänyt pitkään. Myötäillä toisen raivonpuuskia, koettaa puuttua niihin tyynnyttävästi, koska muutakaan vaihtoehtoa ei oikein keksi... hänet on oloutettu sellaiseen malliin lapsesta lähtien, kuten minutkin. Hän on ottanut sen mallin omaan aikuisuuden perheeseensä, päättänyt rakentaa elämänsä sen varaan. Minä en tahdo tehdä niin, mutta huomaan toistavani kuviota vieraiden perheiden kanssa, läähättäväni pelastava lassie -tyyliin. Enkä pidä siitä. Mutta kuinka voisin ohittaa jonkun lapsen ryhdin, kun tajuan, että kauhun maku on nyt lapsen suussa ja sekuntit venyvät ja porisevat ja kesäpäivä vääristyy ja itku on liian lähellä?

En oikein ymmärrä yhtä asiaa: Joskus kuulen sanottavan, että joku pitää itseään kovinkin hyvänä ihmisenä. Onko sellainen mahdollista? Ja jos on, miltä se tuntuu? Itse koen lähinnä viiltävää epäonnistumista kerta toisensa jälkeen. Osaan puuttua harvoin järkevällä, rakentavalla ja kauaskantoisella tavalla vaikeisiin asioihin. Ja kohtaan epäonnistumisen hetkellä hurjan halun vetäytyä, jähmettyä, lakata tuntemasta mitään, porskuttaa vain eteenpäin. (Mutta en halua antaa sille periksi, en taatusti: se olisi pahempaa kuin haluta kuolla - se olisi halua olla elävä kuollut.) Halun osata olla välittämättä. Halun osata sulkea toisen paha olo ulkopuoliseksi.

Ja raivon, raivon siitä, että minussa on noin inhottavia haluja. Ja sitten äkisti väsähdyksen, mitä hyödyttää raivostua itselleen, ja sitten äkisti huokaisevan armollisuuden: epätyydyttävät ratkaisut taitavat olla osani, niillä mennään eteenpäin, niistä on ponnisteltava ylös, ei maailma niihin kaadu.

Mutta on kyllä todella kummallista, jos joku oikeasti kokee olevansa hyvä ihminen, joka tekee oikeita ratkaisuja. Omat ratkaisuni ovat parhaimmillaankin siedettäviä ja armahdettavia, epätäydellisiä ja hetken terällä improvisoituja hyvin vaillinaisista aineksista, ajattelemattomia tai jostain malliopitusta matkittuja, lyhyeen helpotukseen assosioituja. Ja silloinkin kun teen mielestäni hyvän ratkaisun jonkun oman elämäni yksityiskohdan suhteen, ratkaisun, joka painaa lyhyen aikavälin tuntemukset sulkumerkkien sisään jonkin pidemmän aikavälin suunnan vakauttamiseksi, minusta tuntuu, että olen kulmikas ja kauhea ihminen, joka rikkoo kaiken ympäriltään vaaliessaan omien rajojensa ja mielteidensä koskemattomuutta. Mutta se ei ole vain kauheaa, siinä on hullunkurinenkin puolensa. Tarkoitan: ei se tee elämästä synkkää.

Pitäisi kai olla vinhempi perfektionisti, jotta jaksaisi masentua toistuvista epäonnistumisistaan.

15 kommenttia:

Eufemia kirjoitti...

Kiitos, olipa hieno kirjoitus. Paljon tuttua, vaikka paljon vierastakin: minua ei ikinä lapsena sanottu idiootiksi. Enpä sitten tunnekaan itseäni mitenkään erityisen huonoksi tai pahaksi, eikä viiltävä epäonnistumisen tunne ole kovin tuttu. Mutta tuo raivonpuuskien myötäily...

suklaahirviö kirjoitti...

Tiedätkö.. Tuo mitä teit siellä altaassa, se oli HYVYYTTÄ. Oikeasti. Tiedän että se mietitytti [kannattaako 'palkita' isää], mutta siinä tilanteessa juuri silloin sinä säästit sitä lasta! Juu, voi olla että huomenna jossain muualla se sama isukki raivoaa samat jutut, eikä mikään muutu, mutta sen yhden lapsen yksi päivä ainakin parani huomattavasti.

Mun mielestä juuri sellainen on hyvyyttä. Moni istuu ja miettii, kuinka voisi olla sellainen kuin Gandhi tai Äiti Teresa. Mutta eikö hyvyys oikeasti, inhimillisesti käsitettävänä, ole juuri sitä joka päivä tapahtuvaa 'pientä' työtä? Tai vaikkei edes tapahtuisi joka päivä, kunhan silloin tällöin.

Pystyin aika hyvin samaistumaan noihin lapsen tuntoihin. :( Itseäni on kasvatettu samalla tavalla, lyömällä lyttyyn sanallisesti. Ja joskus näin aikuisenakin _pelkään_ sitä kuinka vähän joillain ihmisillä on mitään kontrollia itsensä suhteen. Tarkoitan nyt sitä tapaa, jolla tietyt 'vanhatkin' ihmiset oksentavat oman pahan olonsa ja pelkonsa muiden niskaan, vaivautumatta pysähtymään ja miettimään sitä, pohtimaan voisiko jotenkin toisinkin toimia.

Niin ja muuten vaatii paljon ROHKEUTTA yleensä mennä siihen väliin! Tuollaisessa tilanteessa 9 ihmistä 10:stä tyytyisi katsomaan sivusta. Lasta ei lyödä = lapsi on ihan OK. Niin kauan kuin luita ei murru, niin kaikki on kunnossa. Sisältäpäin ihminen saa sen sijaan olla ihan soossia - se ei näy ulos, sillä ei ole väliä.

Etsijä kirjoitti...

Hieno kirjoitus minustakin. Teit hyvin. Asioilla on aina puolensa, eikä voi ennustaa, onko joku asia lopulta hyväksi vai pahaksi. Mutta nykyaikana puuttuminen on sen verran harvinaista, että etköhän pikemminkin katkaissut pelin kuin tuit sellaisen syntymistä.

Eikö tuo "pitää itseään hyvänä ihmisenä" ole lähinnä pilkallinen kommentti, jolla dissataan jotain kolmatta ei-läsnäolevaa henkilöä pyrkimyksestä hyvään. Harva kai oikeasti pitää itseään hyvänä henkilönä.

Veloena kirjoitti...

Eufemia, sen myös huomaa. Sen, ettei sinuun ole koetettu iskostaa jotakin ihan paskaa itsetulkintaa. Se on vain niin tarpeeton painolasti. Huh, haluaisin kyllä löytää jonkin rakentavamman tavan kuin lepytellä vihaista isää. Usch. No, ehkä se tästä vähitellen... kun asiaa pyörittelee tarpeeksi ja kokeilee erilaisia sävyjä keskeyttämisissä.

Suklis, kyllä minuakin pelottavat ihmiset, jotka oksentavat pahan olonsa toisten päälle. Siitäkin huolimatta, että teen sitä itse vähän peitellymmin ja etäännytetymmin ja ratkaisukeskeisemmin täällä blogissa. :D

Etsijä, minustakin tuntuu kauhean oudolta, että joku osaisi oikeasti pitää itseään hyvänä ihmisenä. Mutta ehkä se silti on mahdollista. Ehkä jos jollakulla olisi esim. puhtaan oikeutuksen skeema (joka on kai hyvin harvinainen), joka olisi muotoutunut hyveellisyyden käsitteen ympärille...?

Etsijä kirjoitti...

Tuosta kommentista tulikin mieleen isoäitini, joka juuri tänään piti uskonnollisen saarnan kolmelle lapsenlapselleen jotka olimme kylässä. Saarnan laukaisi, että hän kuuli minun harrastavan joogaa, jota piti liian uskonnollisena. Yleensä reaktio isoäitini saarnoihin on ollut vaivaantunut vaikeneminen. Ensimmäistä kertaa päätin pistää takaisin samalla mitalla, ja kerroin kuinka saarnaamalla saa ihmiset vain vieraantumaan siitä mitä yrittää ajaa. Reaktio oli marttyyriasenteen ottaminen, ettei sille muka voi tehdä mitään, johon kommentoin että on ihan turha ottaa sellaista asennetta, ei siihen ole mitään oikeutusta. Yritin rikkoa ikiaikaisia pelejä, en tiedä oliko se hyväksi vai ei, aika näyttää. Ainakin hän vaikeni siinä tilanteessa. Tunnistan kyllä itsessäni olleen tuollaista saarnaamista, siksi se kai niin paljon ärsyttääkin. Onneksi kai sitä ei ole ollut enää pitkään aikaan.

Veloena kirjoitti...

Totta, en ole kuullut sitä Etsijää vähään aikaan. Ja silloinkin se kai kytkeytyi joihinkin aika spesifeihin tilanteisiin ja puheenaiheisiin, kai. :)

En minä sinusta kyllä ole missään vaiheessa saanut sellaista kuvaa, että sinun kauan sitten esiin pilkahtanut melkein puoliehdoton jämäkkyytesi jonkin kannan suhteen olisi järjestynyt hyveellisyyden ja varmuuden ympärille jossakin uskonnollisessa mielessä. Ymmärsin kyllä, että sinulla oli tunne, että se toisten valistaminen oli velvollisuutesi jollakin tapaa, mutta en saanut sitä kuvaa, että olisit ollut varma siitä, että olet ehdottomasti oikeassa, vaikka olisitkin ollut aika varman oloinen siitä, että toinen on nyt metsässä.

Siinä on tietty sävyero. Tuo on sentään vähemmän raivostuttava muoto, jonka itsekin tunnistan omista toilailuistani. ;)

Etsijä kirjoitti...

En itsekään ollut varma siitä, ennenkuin katsoin eilen isoäitiäni ja näin selvästi mistä olin oppinut tuon tavan. Kun tuollaisen mallin oppii omilta isovanhemmiltaan, se ei taida olla koskaan pelkkä tapa ilmaista asioita, samalla tulee myös kopioineeksi kehonkieltä jne. joten pystyy suoraan solahtamaan toisen asemaan, jos vaan tunnetilaltaan pystyy asettumaan tarkkailijaksi.

Siksi pystyy myös havaitsemaan että kyse on samasta asiasta. Tunnistin tilanteessa samaa käyttäytymistä kuin myös muissa saman puolen sukulaisissa. Vain isoäidilläni se liittyy uskontoon.

Minulla tuohon jämäkkyyteen liittyy ehdottoman oikeassaolemisen kokemus, jonkinlainen sisäinen varmuus "totuudesta". No, kuka hullu nyt menisikään väittämään jämäkän itsevarmasti jos ei uskoisi että on sataprosenttisen oikeassa.
Ainakin isoäitini puheiden perusteella voisi päätellä, että hänen kokemuksensa ovat samanlaisia, esim. usein toistuu väite että kyseessä on nimenomaan totuus eikä siitä voi väitellä.

Pohjimmiltaan tuo tuntuisi kuitenkin olevan omaa epävarmuutta kompensoiva peli, ainakin minulla. Jännästi olin kuvitellut, että omat epävarmuuden tunteeni olisivat ainakin osittain peräisin isoisältäni.

Voin hyvin uskoa, että sen varmuuden tunteen voi hahmottaa uskonnolliseksi kokemukseksi. Onneksi on itse välttynyt siltä! Uskonnon osalta tuota on paljon hankalampi korjata, ei ole edes oikein helppoa tapaa havaita olevansa väärässä.

korianteri kirjoitti...

Hieno kirjoitus minustakin. Puuttumisen vaikutuksista ei voi tarkalleen tietää, mutta luulen, että todennäköisemmin ne ovat hyvän suuntaiset kuin huonon. Jo se, että puuttuu, on melkein ällistyttävää.

Lapsuudestani on jäänyt se olo, että nimenomaan kukaan aikuinen ei koskaan huomaa, ei puutu, vaikka kumara ja lyhistynyt ruumiinkieli kertoisi satavarmasti, että paljon on vialla.

Mitä vaikeammin lähestyttävä lapsi, sitä vaikeammalta ja monimutkaisemmalta auttaminen tuntuu ja sitä helpommin aikuiset löytävät tekosyitä, miksi ei tarvitse nyt puuttua. Ikävä kyllä en ole tässä nyt itsekään keskivertoa aikuista parempi.

Veloena kirjoitti...

Hmmjoo, ensin Etsijälle, kirjoitat: "Minulla tuohon jämäkkyyteen liittyy ehdottoman oikeassaolemisen kokemus, jonkinlainen sisäinen varmuus "totuudesta". No, kuka hullu nyt menisikään väittämään jämäkän itsevarmasti jos ei uskoisi että on sataprosenttisen oikeassa. ...
Pohjimmiltaan tuo tuntuisi kuitenkin olevan omaa epävarmuutta kompensoiva peli, ainakin minulla."

Minä luulen, että ilman sitä läpi kuultavaa hienoista epävarmuutta - en tarkoita, että sen tarvitsisi kuultaa SINULLE läpi aina ja pelin jo alettua jyskyttää omaa tahtiaan - monikin olisi lopettanut keskustelun kanssasi kuin seinään. Mutta se kuultaa läpi joskus ja joillekuille ja muistan sen, kun selvensit sitä joskus kauan sitten jo.

Tietysti on myös ihmisiä, joille tiede ja tieteellinen ovat uskonnollisia käsitteitä, mutta jostakin syystä en ole jäsentänyt sua niin. (Ja hyvä niin, oon sille aika allerginen.) En oikein tiedä, miksi, koska se olisi varmasti ollut mahdollistakin (vai olisiko, ääh, en osaa sanoa, kai olisi, jos olisi pistänyt mutkia suoriksi ja kiistänyt intuitioitaan). Onpa hassua, en tiedä, miksi en ole jäsentänyt jotenkin, jokin on klapannut, mutten tiedä, mikä. :D

Nuo perheyhtäläisyydet ovat... hmm, karmaisevia. Tai ainakin musta ne on. Muistan sen kauhun, jonka sain, kun ensimmäisen kerran joku sanoi niin et ymmärsin, mitä ne tarkoittaa, että muistutan niin sitä ja sitä sukulaista. En halunnut! En edelleenkään halua! Huh, miten aktiivisesti sellaista vastaan joutuu tappelemaan. Ja silti välillä ne ponkaisevat esiin, ne haamut. Nimenomaan kehonkielessä, tietyssä tavassa keikauttaa niskojaan... kutsuin sitä ennen kontrollin katoamiseksi, mutta nykyään tosiaan olen alkanut tunnistaa joitakin noita moodeja ihan niiden alkuliikkeiden kautta. Se auttaa kampittamaan niitä.

Korianteri, juu, minullakin jäi lapsuudesta se kuva, etteivät aikuiset tosiaan puutu, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Kaipa siksi muistaa ne harvat kerrat, kun joku puuttui.

Huh, en kyllä ole itsekään mikään aktiivinen puuttuja, uskallan puuttua tuollaisessa, mihin arvioin taitojeni ja voimieni riittävän, mutta iso osa näkemistäni tilanteista, joihin tavallaan minusta olisi puututtava, menee aivan suorituskykyni yli. Mutta ehkä se paranee vanhemmiten. Isoäitini oli vanhoilla päivillään jo melkoinen puuttuja. Ainoa, jonka kurjuuteen hän ei tuntunut osaavan puuttua, oli hän itse. :/

korianteri kirjoitti...

Mainiolta kuulostava isoäiti sinulla! Tuosta tulikin mieleeni, että voisin ottaa tulevaisuudensuunnitelmakseni tulla supermummuksi, joka pelastaa maailman :=)

Veloena kirjoitti...

Ei ollenkaan hassumpi visio!

Etsijä kirjoitti...

Veloena: Epäilemättä se epävarmuus on itsestäänselvää kaikille muille kuin itselle. Jokin aika sitten tutkittiin, että ihmiset eivät kyllä osaa tulkita omaa kehonkieltään edes itseään koskevilta videoilta! Ja monethan lopettivat keskustelut kanssani kuin seinään :-). Mutta hyvää tunnistaa noita itsessään ja päästä vähän niistä irti.

Veloena kirjoitti...

E: Äh, on niin kurjaa tulla torjutuksi. Minullakin on vähän syyllinen olo, kun olen välillä viheltänyt meidän keskusteluun aikalisää. :(

Tiedän kuitenkin itsekin, miltä tuntuu kuulla, että on jonkun mielestä sanonut niin rajusti, että toinen katsoo parhaaksi, ettei mitään keskustelua enää käydä.

Mutta toisaalta tiedän, että tarvitsin sen aikalisän itse. Hmm. Teinköhän sen tarpeeksi selväksi? En pidä itseäni kauhean vahvana ihmisenä, noin niin kuin henkiseltä kantilta, ja joskus oletan, että muutkin näkevät sen selvästi ja ymmärtävät sen hokkuspokkus vaan. Virhe. Ei sitä kaikki huomaa. Pitäisi vaan aina toitottaa, että tarvitsee tasoitusta, koska ei saa nukuttua, jos alkaa hurista liian kiihtyneenä jotakin teoreettista asiaa ja että onko ihan kamala ihminen.

Uh. Juu, tekee tosiaan hyvää päästää irti. :)

Etsijä kirjoitti...

Veloena: No ei se raju keskustelija voi varmaan kuin syyttää itseään. Eihän keskustelussa ole mitään järkeä jos se ei lisää ymmärrystä, eikä rajuus ainakaan sitä lisää. Nykyään ajattelen ehkä niin, että kullakin keskustelijalla on vastuuta siitä että keskustelu oikeasti etenee. Jos ei etene, niin ei ole kyllä mitään "velvollisuutta" osallistua siihen. Ehkä parempi niin että tulee torjutuksi, niin saa siitä ainakin signaalin josta voi saada kiinni että tekee jotain hölmöä.

walopää kirjoitti...

Oi kiitos kiitos tuhannesti siitä, mitä teit tuolla altaassa! Minäkin haluan oppia toimimaan noin!
Monta kertaa olen jähmettyneenä katsonut vierestä vastaavia tilanteita tietämättä MITEN voisi puuttua niihin.
Muten, minä kyllä pidän itseäni hyvänä ihmisenä. Sinua myös, ja kaikkia muitakin :)