Tervehdyksiä

Maauimalassa vesi tuntuu todella lämpimältä, toisin kuin uimahallista. Se taitaa kyllä johtua eniten siitä, että kipakka tuuli näihertää kylmää ne muutamat metrit, jotka ovelta on juostava altaan ääreen. Ja sitten on vielä sormeiltava vesijuoksutossut jalkaan. Vesi tuntuu sen jälkeen turvallisen tasaiselta ja tyyneltä ja pehmeän lempeän lämpimältä. Ehkä vähän silkin ja hedelmäsalaatin sekoitukselta.

Juoksen pystypäin ja koetan tähyillä, onko viereisillä radoilla jossakin hennattua, kiharaista päästä, joka kuuluisi Vompsulle. En tiedä, onko hän seurassa vai ei. Mutta jossakin täällä hänen pitäisi olla tai sitten hän on enemmänkin myöhässä. Tähyily ei tuota tulosta, joten ummistan silmät ja juoksen keskittyen hengittämiseen ja rangan pituuteen. Kun raotan hieman toista silmää aurinkolasin kesäisenruskean sävyn takana, näen silmäkulmasta jonkun heilauttavan vedestä kättään. Käännyn katsomaan, mutta se onkin uimari, joku vieras, joku joka kauhoo eteenpäin kädet tervehdyksiä alinomaa ei-kellekään huikautellen.

Ja kun päästän huomioni laajenemaan tuosta yhdestä kehosta, liukumaan veden pintaa kuin häränsilmän, mitä näenkään - koko joukon käsiä, jotka huikkaavaat, kutsuvat vesileikkiin, kauhaisevat maalta polskintamahdollisuuteen päin. Tänne, tänne vaan!

Katselen käsiä ja niiden rytmikästä huisketta ja koettelen tuntemusta, että on kuin ne huiskuttaisivat esimerkiksi minullekin. Miten ystävällinen allas... ja sieltä Vompelmusch jo saapuukin, kallistaa päätään takakenoon, virnistelee, hammasraudat näkyvät kauas saakka. Unohdan kädet.

Minulle on hymykin, mitä minä käsillä?