lauantai 9. toukokuuta 2009

Helpottava päätös

Illalla jutskaamme Vompsun kanssa pitkään asuntoasiasta. Että rakastan tällaista suhdetta, jossa asioista voi puhua ihan avoimesti! Se on niin helpottavaa, ettei toinen loukkaannu, jos haluaa käsitellä jonkin asian ja hurista siihen liittyviä kummia päähänpinttymiään ja pelkojaan. Kumma kyllä Vompsu ei edes muista valittaneensa, että vessanpytyllä on kurjaa lukea. Hmm. Minä muistan sen ihan selvästi. Jommankumman muisti pettää tai valehtelee, mutta ei se ole olennaista. Molemmat ovat tyytyväisiä tämän hetken asuntoon ja molemmat pitävät enemmän ajatuksesta, että jäämme tähän. Loistavaa! Keskustellessa selviää sekin, että kumpaakin tavallaan kutkuttaa kyllä ajatus paikanvaihdoksesta, mutta ei huonompaan suuntaan... Kumpaakin viehättää myös ajatus tavaroiden karsimisesta ja huuto.nettiin laittamisesta, ja kun puhumme siitä, tajuamme äkkiä, että oikeastaan muuttopuuhat olisivat pois siitä ajasta ja että voimme myydä tavaroitamme pois vaikkemme muuttaisikaan. Pyhä jysäys miten yksinkertainen ihminen saattaa olla. Että sitä ryhdistäytyisi vain jos on pakko. Ehkä ryhdistäytyminen kävisi ilman pakkoakin... huh, mikä ihmiskuva. Ei ole kivaa saada itseään semmoisesta kiinni!

Nyt kun asia on sitten päätetty, voin töissä virkata hyvillä, rauhallisilla mielin alpakkaista kaularättiäni. Teen sitä tuplapylväillä. Kuulostaa kartanolta, mutta näyttää kivalta. Oikeastaan pitäisi varmaan jokin päivä ottaa kuva kaikesta käsillä tekemästäni. Sitä alkaa olla paljon.

Aamulla tulen töihin sateen juuri puhjettua, hassulle jutulle koko matkan hihitelleenä ja riemuitsen sateesta niin, että ovella unohdan kokonaan, miten olen laittanut ovelasti työpaikan avaimen jo kaulaan roikkumaan. Tongin laukun sisällöt kenkärallin päälle kastumaan, kääntelen epämääräistä sisältöä eestaas ylösalas, mutta ei, avainta ei ole missään. Sitten seison ja mietin pitkään, koska tiedän, että käsittelin avainta aamulla - seison taas punaisessa eteisessä, myhäilen itsekseni keksintöä... mitä keksintöä? Näen vain grafiikanlehden, jossa koira soittaa trumpettia. Äh. Koetan soittaa työkaverille, mutta hänen puhelimensa on äänettömällä tai pirisee jossakin tyhjää. Seison sateessa kirjaston oven ulkopuolella pienen läpän alla... koetan muistaa. Kun luovutan ja koetan, onko sade jo kastellut fleecen niskan, käteni tapaa avaimen hihnan.

Joskus narutan itseni ovelilla keksinnöilläni. Varmat paikat ja hyvät keksinnöt, niitä sietää varoa.

Sade on ihana. Rakastan sitä niin, etten välitä ollenkaan siitä, miten sandaalijalat ovat märkäsukkaiset. Ja vaaleanpunainen tirolilaishame hytisyttää kuin märkä lakana. Puut kaipaavat juuri nyt sadetta, samoin ruohovartiset kasvit, ja palstalla maa on pölynnyt pahasti. Nyt kun sataa, tiedän voivani kylvää huomenna matkalla vanhempien luo mangoldit ja salaatit ja pellavat.

Ihanaa, kun kaikki selviää. On jotenkin hauskaa olla jännittynyt ja tulevaisuus avoinna, mutta kyllä lyhyen tähtäimen selkiäminenkin tuntuu hyvältä. Kaipa tärkeintä on vaihtelu, rytmi: levon ja jännitteen, sateen ja paisteen, talven ja kesän, supistuksen ja rentoutumisen rytmi.

5 kommenttia:

maailmankaikkeuden pikku apulainen kirjoitti...

Tuuli on kääntynyt!

Veloena kirjoitti...

Jep, ja päät .. . .. tuuliviirejä :D

Juha kirjoitti...

Oletkos muuten päästänyt muutkin ihanaan pieneen kotiinne? http://normalroom.com/

Veloena kirjoitti...

Oho, onpa jännä palvelu. Hmm. Ehkä sinne voisi lisätäkin jonkun kuvan, vaikken silleen itse olekaan kovin sisustus- yms. orientoitunut.

Tästä kuvasta tykkään kyllä tosi paljon, kun siinä on ystäviäkin kylässä :) :
http://www.flickr.com/photos/veloena/252651392/

Juha kirjoitti...

Kovin kodikasta. Oikeastaan pitää paljastaa lähde http://kunkirjoitan.ma-pe.net/, ja kirjoitus on "hyvin myyvä", eli sieltäpä varmaan löytyy kaivamalla mitä vain.