maanantai 11. toukokuuta 2009

Ihana sade

Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.

Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!

Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.

Olen luvannut itselleni muutaman langan Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.

Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.

Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.

Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.

Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.

En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...

Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.

3 kommenttia:

Juha kirjoitti...

“Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. “

Feminiiniä puhetta, hyvin paljon. Ja samalla kodikasta, hyvin paljon. Innokasta ja omistautuvaa. Luen: nyt hän osoittaa kiintymystään rakkaalle miehelleen punomassa langoista aurinkohattua, jotta tämä ei saisi migreeniä. Minähän tunnen olevani etuoikeutettu saadessani lukea tekstejäsi; olen kuin suhteessa sinuun, joka et ole suhteessa minuun (lue: saan tietää sinusta paljon enemmän kuin sinä minusta). Onko se ongelma? Minulle tämä blogiisi kommentoiminen on tavallaan ollut kuin kävelyä tutkimattomalla. Välillä olen, ehkä aika tavalla tavoitteellisestikin, provosoinut sinua. Mutta sekin on ollut enemmän kokeilua, sen asian selvittämistä, mikä on sopivaa tai mikä on toivottavaa kirjoittelua. Tuntuu, että riittävää osallistumista ei ole: 2 kertaa viikossa laittaa: “Hyvähyvä, jatka vaan, täällä ollaan!”, mutta olen samoin tietoinen, kuin sinä, ja muutkin, että aika on rajallista. Ja kuitenkin jossain on tieto siitä, että kirjoituksiahan voi lukea vaikka 6 miljardia muuta ihmistä (no joo, teoriassa). Olen tullut mukaan vasta kuukausi sitten, joten minähän en voi tietää, paljonko keskustelua olet käynyt juuri blogikirjoittelusta. Mutta, nyt aika on taas rajallista, ehkä jatkan tästä tuonnempana.

Ikkunani takana laskevan auringon kulta näkyy nuorissa koivunlehdissä.

Veloena kirjoitti...

Aurinkohatut ovat tärkeä elementti, Juha, hyvin tärkeä.

http://veloena.blogspot.com/2005/12/gofori.html

Niin, en oikein tiedä, mitä ajattelen bloggaamisesta, eri päivinä niin eri asioita, mutta yhden asian uskallan sanoa: tämä on tehnyt ainakin minulle hyvää. Uskallan nykyään sanoa ja tehdä paljon sellaista, mikä olisi ennen ollut mahdottomuus.

Minä tunnen myös olevani etuoikeutettu kun saan kirjoittaa. Saan järjestää itselleni siihen ajan ja joku vielä lukee ja joskus kommentoikin. En aina osaa vastata heti, tai siis, useimmiten olen aika huono vastaamaan heti, mutta sellaistahan se vuoropuhelu on. Vähitellen kommentit kuitenkin alkavat avautua, joskus ne käsittää kuukausia myöhemmin, ja on ihan että wow.

Itse ajattelen tätä kai jonkinlaisena terapiana. Tilana tai aikana tai käyttäytymisenä jossa voi käsitellä sellaisia asioita, joita ei ainakaan ihan sillä lailla osaisi käsitellä muuten, muilla tavoilla. Jotenkin se tuntuu tärkeältä.

Aluksi kun aloin kirjoittaa, lupasin kirjoittaa vuoden ajan ja joka päivä. Kun vuosi loppui, ajattelin lopettaa, mutta kun olin pari viikkoa ollut kirjoittamatta, vai oliko se vain päiviä, en enää muista, siitäkin on jo monta vuotta, huomasin äkkiä, etten ollenkaan pidä siitä, miten jäsentymättömäksi saatoin jättää jotkut uteloittavat asiat, kun en voinut jäsentää niitä kellekään kertoakseni. Miten tavallaan oleminen kuihtuu ja muuttuu paljon ulkoisemmaksi ja vähän surulliseksi. Uskon kyllä oivallusten jakamiseen ja olen varmasti kaiken tärkeän saanut itsekin toisilta, ja siksi tuntuu oikealta jakaa itse eteenpäin tätä kaikkea puolinaisessakin muodossa, jos joku siitä vaikka jotakin hyötyy tai oppii tai alkaa pohtia.

Juha, en usko, että ihmisten yhteydet ovat yleensä ongelma, ennemminkin eristyneisyys. Enkä sillä lailla koe kauhua siitä, että tätä lukee moni, joista en itse tiedä höläsen pöläystä. Eivät ihmiset niin erilaisia ole, luulen. Samat virheet ja ärsyttävyydet ja karmeudet, joita saatan itsessäni häpeillä, ovat tuttuja hyvin monille muillekin. Samoin ylpeyden aiheet. Tietysti niiden coctailit ovat ainutkertaisia, mutta toisaalta, ei tekstiin voi säilöä sitä kokonaisuutta.

Hmm, en tiedä, selventääkö tämä mitään, edes päätäni... :D

Mutta mielenkiintoista kuulla, että kommentoiminen tuntuu kävelyltä tutkimattomalla. Ollos huoleti, tuntematon käy tutuksi kyllä!

Juha kirjoitti...

Tuntematon on kyllä ihan varmasti käynyt tutummaksi. Aluksi, en nyt edes muista mistä nettiviidakosta löysinkään blogisi, tunsin etten oikein pysy perässäsi (, niin taisin joskus vähän kommentoidakin). Eteen tuli niin paljon sisällökästä tekstiä, että siihen oli jotenkin vaikeaa tarttua kirjoittamalla samalla mitalla. Nyt, kun olen tovin lukenut ajatuksiasi, on käyttämistäsi sanoista ja lauserakenteista tullut sen verran kavereita minulle, että tunnen päässeeni vähän paremmin rytmiisi. Tosin myönnän, että minulla ei ole aikaa enää oikeastaan veirailla muiden blogeissa. Tuolla viittauksella käytössääntöihin tarkoitin, että jotenkin päässä on sellainen hiljainen pelko, että jos luen mielestäni kiinnostavaa tekstiä, ja en osallistu kommentoimalla siihen mitenkään, tai kommenttini ovat kömpelöitä, mauttomia, loukkaaviakin, kirjoittaja väsähtää koko touhuun yhtenä kauniina päivänä.

No jaa, näinhän on meidän elämässämme aina muutenkin. Niin siis, osittain blogisi kommentoiminen on helpompaa nyt, koska kirjoituksesi oikeasti välittää omaa elämääsi (itsestäänselvyys?), joka on käynyt samalla tutummaksi minulle. Hetkittäin ehkä yhä enemmän tässä on myös kyse oikeasta ja merkittävästä vuorovaikutuksesta, – matkasta salaperäisessä varjoisassa puutarhassa (,japanilaisessa?).

Nyt kun olen tässä totutellut talvea uudenlaiseen elämänvaiheeseen, jossa minulla on ollut paljon enemmän aikaa fundeerata, olen kokenut kirjoituksesi kaikuna siitä samasta rikkaudesta mihin ei ole mitenkään ehtinyt tavoittaa, kun pääosa aivokapasiteetista on ollut sidottuna stressaaviin triviaalisuuksiin.