maanantai 18. toukokuuta 2009

Joku toinen herää

Olemme lähdössä maalle, haluan sinne ja kaikille on ookoo, etten sitten kaivakaan multaa, vaan ainoastaan huutelen kauempaa ohjeita varjellen varvasparkaani. Tai oikeastaan varvas ei tunnu enää niin paralta, antibiootit alkavat selvästi vaikuttaa. Turvotus ja punoitus on laskenut, nyt kun vielä mätärakkulat kutistuvat, se alkaa taas vaikuttaa varpaaltani eikä joltain lihailmapallolta. Mutta muuten kehoni on muuttunut joksikuksi toiseksi. Maku suussa on erilainen, kitkerä. Huimaa vähäsen.

Ainoastaan aamulla täysin hereille hätkähtäminen ilman välittävää transsia tuntuu tutulta.

Tuntuu vähän pelottavalta, kun suu maistuu niin vieraalta. Ei vieraalta samalla lailla kuin silloin kun on aloittanut suhteen jonkun vieraan ihmisen kanssa tai yöpynyt voimatta pestä kunnolla hampaitaan tai krapulassa. Silloin omaan makuun sekoittuu vain jotakin kummallista. Mutta nyt oma maku on kadonnut, on vain vieras maku.

Silloin kun vielä ajattelin, että erikoistuisin filosofiassa henkilöidentiteettiin tai persoonalliseen identiteettiin, eli siihen, mikä juuri tarkalleen tekee itsestä itsen - myöhemmin hylkäsin aiheen kiukkuuntuneena siitä, että tuntui niin tyhmältä tivata, mikä tarkalleen, miksi se olisi vain jokin tietty asia, ja koska ehdotukset siitä, mikä identiteettiä kantoi, olivat niin puhuvaapäätä: muistia, mieltä, ja sitten ehkä vain vähän mausteeksi temperamenttia ja luontaisia taipumuksia - en kai lukenut mistään opuksesta tällaisesta asiasta, mausta suussa. Tai keho- tai liiketajusta. Tai siitä, että hahmottaa omat ruumiinosansa omikseen. (Mutta sekin on tärkeää, sen saa selville, kun lukee Oliver Sachsia.)

Kuitenkin nyt minusta tuntuu, että tämä on aika oleellista, tämä vieras maku suussa. Se saa minut tuntemaan, että olen joku toinen. Tietysti tiedän, että kyse on vain antibioottikuurista. Vieras maku suussa on sen sormeilua siinä missä varpaan turvotuksen ja tykytyksen laskeminenkin. Yksikään oikeusistuin ei lukisi minua syyntakeettomaksi käyttäytymisestäni siksi, että minulla on vieras maku suussa tai antibioottikuuri.

Mutta entä minä itse? No, olen vähän kammottunut.

G. H. Mead kirjoittaa jossakin kohdin tekstikorpusta, että jalan menettäminen ei muuttaisi ihmisen identiteettiä, tekisi tästä toista ihmistä. Minusta se ei voi mennä niin. Koska en koe, että tärkeää on vain se, minkä nojalla voidaan olla sitä mieltä, että tämä heräävä on sama minä, joka meni eilen nukkumaan, vaan myös miten se itseys tai identiteetti ilmenee, miltä se tuntuu. Minusta tuntuu, että sitä olisi aika vaikeaa erottaa tarkasti tuosta "tämä on sama keho kuin tuolla viisivuotiaalla, jota kuva esittää". Toisin sanoen, olen haistavinani taas jälkiä mind-body -erottelusta. Tai substanssin ja tyylin erottelusta. Ja aargh, että se on raivostuttavaa.

Toki kyse lienee vain sävyerosta tässäkin. Hyväksyn esimerkiksi, että tämä nainen on mummu, vaikka olenkin (ristiriitaista tai ei) sitä mieltä, että hän on eri mummu kuin se, joka hoiti minua ollessani lapsi. Jokin on muuttunut niin paljon, että jatkumo säröilee. Eikä vain muisti, joka kieltämättä on kuihtunut, vaan myös tyyli. Esimerkiksi tyyli kohdella toisia ihmisiä. Enkä osaa ajatella, että hyväksymäni "tämä nainen on mummu" kertoo filosofisesta henkilöidentiteetistä, mummusta metafyysisenä oliona, ja "hän on eri mummu" jostakin toisesta oliosta, jostakin psykologisesta identiteetistä. En vain halua erotella niitä toisistaan. En näe syytä sellaiselle erottelulle. Hmm, ehkä minun pitäisi nähdä, koska taatusti sanon jotakin aika hassua, nimittäin että ihminen on sama ja eri kuin ennen. Ei, ei sittenkään. Jos ihminen hahmotetaan prosessina, muodonmuutoksina, ei kai tuossa ole mitään hassua.

Ääh, ehkä pitäisi olla kirjoittamatta näitä sekopäisyyksiä. Joka tapauksessa, koska kaikki tuo identiteettipuhe on niin hämärää, en vakavissani usko mihinkään erilliseen, itselliseen metafyysiseen itseen. Ja jos sitoisin itsen johonkin, niin ehkä kehoon. Jos Vompsun ja minun mielet vaihtaisivat paikkojaan yön aikana, seurauksena lienisi silti kaksi psykoosipotilasta, joilla on varsin vähän tekemistä illan väsyneiden mutta kohtalaisen selväpäisten tyyppien kanssa. Kehon voisi silti tunnistaa ulkopuolelta. Mutta kuka toisaalta tahtoo identiteetin määritelmän, jossa tunnistaminen tapahtuu nimenomaan ulkopuolelta ja jopa asianomaisen sanaa vastaan...

Hitto, ei voi olla totta, että väännän tätä nyt.

Minun piti kirjoittaa vieraasta mausta suussa ja siitä, miten tunnen itseni joksikuksi toiseksi.

Kaikesta huolimatta lähdemme siis maalle, ja se kuulostaa mukavalta retkeltä, keitä lähtijät sitten olivatkaan.

6 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Nuorempana minua hirvitti jopa reikien laittaminen korviin. Kun korvannipukat on kerran puhkaistu, en ole enää koskaan sama. No, se tehtiin, kun olin noin 11-vuotias, enkä kai ihan vielä ajatellut näitä niin syvällisesti, mutta murrosiässä asia hirvitti minua, millainen olisin, jos sitä ei olisi tehty.

Tosin solut vaihtuvat uusiin tykkänään seitsemän vuoden kuluessa, eli erittäin yleistäen voisi sanoa, että joka seitsemän vuoden välein ihminen syntyy uudestaan. Vaikka eihän se prosessi olekaan sellainen, ei se tapahdu yhdessä yössä. Mutta silti, nyt nelikymppisenä en ole fyysisesti ollenkaan sama kuin parikymppisenä (ja en tarkoita vanhenemista, ruumiin kulumista, en nyt). Minun soluni ovat uusiutuneet kahdessakymmenessä vuodessa useamman kerran.

Kun sain ensimmäiset silmälasit monen vuoden tauon jälkeen (siis elämäni toiset, mutta nyt kunnolliset), ihmettelin käsiäni. Jotenkin nekin näyttivät oudoilta, vaikka lasit olivatkin kauas näkemiseen. Kaikki näytti uudelta, mielenkiintoiselta. Ihailin käsiäni kuin jotakin vierasta, koska ne näyttivät erilaisilta.

Timo kirjoitti...

Elämä on mutkikasta, kun miniä [sic] tuntuu tulevan koko ajan lisää ja niistä pitäisi valita...

(Ja sitten tämä iänikuinen knoppi mallia Stendhal: Se on Oliver Sacks, koolla.)

Veloena kirjoitti...

Jaa, Timo, onneksi ei tarvitse ;)

Jäänainen, mua ei ole korvareiät huolettaneet, mutta esimerkiksi hiusten hennaaminen tuntui melkein joksikuksi muuksi muuttumiselta kaikkien niiden värittömien vuosien jälkeen. Ihmettelysilmälasit kuulostavat hienoilta. Mulla ruskeaan sävytetyt aurinkolasit ajavat vähän samaa asiaa. Niiden läpi maailma näyttää erittäin kiinnostavalta, ja sitten jälkeenpäin hämmästelen, kun kameralla ottamissani kuvissa on "väärät sävyt". Kun olen nähnyt kaiken lämpimäksi sävytettynä, ihastunut, ottanut kuvan... huooh.

Juha kirjoitti...

Otat esiin välillä asioita, joita en ainakaan muista ajatelleeni, kuten tämä pohdintasi itseyden ilmenemisestä. Kummallista, etten oikein voi päästä vertaamaan kokemuksiasi omiini. Minua lähempänä ovat olleet pohdinnat itsestä suhteessa toiseen. Tarkemmin sellaiset, joissa minä yrittää löytää yhtäläisyyttä toisen kanssa, todeten jatkuvasti koko yrityksen mahdottomaksi. Jaa, voikohan tätä mitenkään edes pitkällä aasinsillalla yhdistää alustukseesi aiheesta.

No, palaan nyt esimerkinluontoisesti taas siihen viimeviikkoiseen blogikeskusteluun. Välillä tuntuu lukiessani blogiasi, että se maailma jota pyörittelen päässäni päivittäin, ei olisikaan aivan tavattoman kaukana omastasi. Ainakin jotain tutustumista on tapahtunut. Siksi olenkin ajatellut, että en pidä itsessään täysin mahdottomana, että tästä voisi tulla “Tupu-Hupu-Lupu” -keskustelua. Sellaista, johon ei tarvitsisi käyttää ns. kaikkia viisausresurssejaan (eikä edes hirveästi aikaa), saadakseen vuorovaikutuksen toimimaan ja elämään.

Mitä sillä sitten on tekemistä “minän ja toisen” -problematiikan kanssa? Yritän tässä sanoa, että on suuresti tavoiteltavaa päästä sellaiseen vuorovaikutukseen toisen kanssa että voi tuntea lähes suvereenia varmuutta siitä, että toinen on tässä mukana yhtä paljon kuin itse on. Jolloin voidaan puhua harmoniasta, hetkellisestä kahden minän rajojen haltioituneesta hämärtymisestä.

No joo, nyt täytyy lopettaa todeten, että tässä yrityksessä nyt jäätiin kauas “Tupu-Hupu-Lupu”:sta.

Veloena kirjoitti...

Ai, Juha, miksi ihmeessä meidän maailmamme nyt olisivat kovin kaukana toisistaan? Kai kosketuspintoja löytyy, olennaista kai on se, halutaanko ne hyväksyä sellaisiksi ja tukea ja kasvattaa niitä vai onko ideana tarttua kynsin hampain railoihin (joita kans aina löytyy mut niin löytyy eilisen ja tän päivän minän väliltä ja) ja korostaa niitä sinne saakka, että oikeastaan halukkuuskin kosketuspintojen tutkimiselle katoaa.

Ja tuosta itseydestä... heh, en tiedä, sen voin ainakin sanoa, etten ole tyytyväinen analyyttisen filosofian henkilöidentiteettiveivaukseen tai että se kysymys tuntuu turhalta, mutta lienen sitä silti sen verran veivannut aikanaan, ettei sekään näkökulma putoa enää kelkasta, vaikka välillä kai niin tahdonkin... :D tai en tiedä, tahdonko, en kai halua unohtaa enkä vähätellä sitä, mutta siitä ainakin pidän kiinni, ettei se ole mitenkään ainoa tai luojaparatkoon tärkein näkökulma asiaan.

Hmm, tuo jäi kutkuttamaan mua tuo "toinen on mukana tässä yhtä paljon kuin itse on". Huomaan, että se on mulle jotenkin vieras tapa. Pidän itse asiassa kiusallisena, jos toinen on jossakin mukana paljon intensiivisemmin. Miksihän? Jännä juttu. Ja jos toisaalta olen itse rakentamassa ystävyyttä ja saan kylmää vettä niskaan, olen kyllä aika cool ja nopeasti toipuva, kai koska olen harjoitellut sitä niin paljon. (Ei se silti hyvältä tunnu sinä hetkenä kun tajuaa, että on ollut rasittavaa jaanaaja, mut se on lyhyt hetki.)

Tupu-hupu-lupu oli mulle ihan uusi käsite. :)

Juha kirjoitti...

“Ai, Juha, miksi ihmeessä meidän maailmamme nyt olisivat kovin kaukana toisistaan? “

Mitähän minä tarkoitinkaan? Ehkäpä näitä viimeaikaisia pohdintojani muutamasta ystävästä, joiden ego on niin suuri (ainakin näin minä ajattelen), että jatkuvasti koen hiljaista surua tajutessani, että tämä aika ei taida riittää lähentämään minua heihin. Aika on ikään kuin pysähtynyt meidän väliimme, jähmettäen suhteemme. Tupu-hupu-lupu (tarkoittaa sitä, että kuin sokraattisessa keskustelussa seuraava jatkaa siitä mihin edellinen lopettaa) toimii vain rajoitetusti. Mitään uutta ja jännittävää ei tule eteen.

Toisaalta, olen pikku hiljaa alkanut uskoa, että tällainen keskustelu voi ihan oikeasti kantaa vaikka kuinka pitkälle. Välillä tai aluksi aloin epäillä, onko blogaaminen vain taas yksi osoitus tästä “tahdon-olla-nyt-kaikkien-kanssa-kaikkialla” -ilmiöstä, johon liittyy suuri hullaantuminen nykyaikaisiin tekniikoihin, ja suuri levottomuus. Olen taannoin maininnut sinulle oman blogin aloittamisesta, keskustelublogin, ajatuksena sitten saada muutamia ihmisiä sen ympärille. Välillä on siis epäillyt, mahtaako mistään löytyä sitä pientä joukkoa, kun kaikki väkräävät omiaan. Siksi on ollut rohkaisevaa lukea, ja taas lukea blogiasi. Ja osallistua yhä aidommin oikeaan keskusteluun kanssasi.


“Hmm, tuo jäi kutkuttamaan mua tuo "toinen on mukana tässä yhtä paljon kuin itse on". “

Niin, siis tarkoitan, että kaksi (tai kolme tai neljä...) ihmistä keskustelee juuri niinkuin nämä 3 ankkapoikaa. Kumpikin osallistuu ja saa osallistua, ja tämä tuotos, keskustelu saa heidät haltioitumaan. Kumpikaan ei luennoi, kumpikaan ei opeta. Kuin täydellinen kokous. Kaikki aiheet, kaikki lähestymistavat sallittuja.


“sen voin ainakin sanoa, etten ole tyytyväinen analyyttisen filosofian henkilöidentiteettiveivaukseen”

En tiedä tästä mitään. Miksi tällaista tutkitaan, sillä täytyy olla käyttötarkoitus?