sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Maalari maalasi taloa...

Parasta tämänhetkisessä elämässäni on sen yllätyksellisyys. Kuten tämä työkeikka, työhuoneen maalaaminen. Luulin maalin olevan vaaleansinistä, sellaisesta oli etukäteen puhe, mutta se olikin vaalean possupinkkiä. Luulin, että minulle menee yöhön asti, mutta pääsinkin kotiin jo yhdeksän aikoihin ja sain työn paljon edemmäs kuin olisin kuvitellut. Minulla oli näet apulainen, vaikken ollut sitä arvannutkaan. Apulaisen työtyyli oli toinen kuin omani: nopeasti vaan! Ja niin syntyi jälkeä!

Minä olisin varmasti kasvanut kiinni seinään maalitelan välityksellä, olen sen verran haaveellisessa tilassa, vaikka koetankin antaa sille kenkää ja leimata sen räikeänpunaisin kissakirjaimin: KUVITTELUA, LUULOA, SPEKULAATIOITA. Ääh, tunnen itseni pöljäksi, olen nähnyt eroottista unta toisesta miehestä kuin Vompsusta ja ahdistuin siitä älyttömissä määrin. Vompsusta se on vain helpottavaa, koska hän tuntee nyt itsensä vähemmän roistoksi omien unelmiensa takia. (En tietenkään kerro yksityiskohtia enkä kenestä on kyse, koska en halua Vompsun kiduttavan itseään niillä.) Olen kyllä sanonut Vompsulle jo aiemminkin, että turha niistä mielteistä on pillastua ja tuntea itseänsä roistoksi, mutta yhtäkaikkisesti Vompsu on tuntenut niin, koska olen itse onnistunut tähän saakka kanavoimaan seksuaalisuuteni täysillä kohti häntä ja tuo vastavuoroisuuden puute on kiusannut häntä. No, nyt en selvästi onnistu enää tässä ainakaan mielikuvituksen suhteen. Normaaliahan se kai onkin pidemmän päälle seukatessa.

Erityisen hullunkurista on, että juuri kun tein Facebookissa kyselyn, jossa kysyttiin, olenko ihastunut, ja vastasin, että ei, ja että onneksi en, koska en vielä silloin tuntenut näin, maailma kiskaisee maton helpotukseni alta ja päng, enkö vain olekin täysin kyvytön työntämään yhtä ilmettä pois mielestäni. Hullunkurisinta on, että kuten kai aina tällaisten ilmeiden ja eleiden kanssa, en nytkään osaa tarkalleen sanoa, miltä toinen näyttää tai kuulostaa. Pystyn palauttamaan mieleeni vain sen ilmeen ja sen laukaiseman tunteen itsessäni, sen käsittämättömän levottomuuden ja riemun ja seinätkaatavan vapauden kuohunnan, jota mikään järkevyys ja turvallisuuden arvostaminen ei tunnu liikuttavan pätkääkään. Se kuohunta on jotenkin ihanaa mutta samalla vaarallista. Ja tuntuu kuin itse todella jakautuisi kahteen puoleen: toisaalta on hyvä, kiltti ja järkevä nainen, joka osaa sitoutua ja ajatella asiat empaattisesti toisten kannalta ja tuhahtaa ihastumisille, ja sitten toisaalta on se nainen, joka on ketunvalpas ja täysin hereillä ja vailla kunnioitusta sovinnaista moraalia kohtaan, koska tämä tässä on tämä ja tässä ja nyt, ja tämä ja tässä ja nyt on tärkeämpi kuin muut asiat jossain muualla tai muiden mielissä.

Niin, en ihan turhaan mieltynyt juuri niihin esteetikkoihin, jotka haluavat tuoda seksuaalisen tai eroottisen mielikuvituksen estetiikan keskiöön sen sijaan että se kiellettäisiin "moraalittomana" tai "liian pyyteellisenä olemaan esteettistä". Jokin minussa ei vain asetu eikä kesyynny, ja minusta sen pitääkin pysyä tällaisena. En ole suostunut pitämään sormustakaan kädessäni, en halua olla mitään polttomerkittyä karjaa, en ole säyseä enkä vaistojani menettänyt, se on aivan liian arvokasta ainesta, aivan liian intensiivistä havahtuneisuutta tullakseen hukatuksi sovinnaisuuden tai ristiriidattoman kiintymyksen tai minkä hyvänsä takia. Mutta on kyllä hauskaa seurata, miten tavattoman intensiivinen hetki ikään kuin valuu ympärilleen ja aiheuttaa siellä, toisaalla, hajamielisyyttä ja haaveellisuutta. Ihan totta, voisin melkein liimautua seinään tela kädessä. Siinä kohdin en ole kovinkaan hyvin valveilla enkä läsnä.

Tunnen itseni vähän hassuksi niin haaveillessani jostakin, minkä toteutumisesta tuskin ilahtuisin lainkaan. Ja toisaalta pysyn toiveikkaana: olen tavannut monta äärettömän viehättävää ihmistä, ihastunut heihin ja sitten ystävystynyt heihin mutkattomasti ja milloinkaan asioita millään konkreettisella hankaloimatta. Heidän kanssaan vain olen ystävänäkin enemmän läsnä, ei siitä mihinkään pääse, he ovat opettaneet jotakin hyvin tärkeää ihmisistä ja ihmissuhteista sillä lailla hätkähdyttäessään hereille. Ja sitten on niitäkin, joiden kanssa olen antautunut johonkin konkreettiseenkin (no, kylläkin silloin kun minulla ei ole ollut itselläni suhdetta) eikä sekään ole ollut mikään katastrofi vaan ystävyys on pysynyt, ehkä jopa syventynyt, tullut hyväksyvämmäksi ja hyvin intensiiviseksi luottamukseksi. Kummallista, miten oikeastaan vain ne suhteet, joihin molemmat ovat koettaneet sitoutua ainoana suhteena, ovat päättyneet niin kirvelevään pettymykseen, että toisen näkeminen saattaa tuntua vaikealta. Tuntuu vähän hurjalta ajatella näin, kun on mennyt kuitenkin naimisiin. Huh. En haluaisi satuttaa ketään, en haluaisi itselleni tuumaakaan valtaa satuttaa ketään.

Haluaisin kulkea maailmassa kuin sammalilla, ilman kenkiä ja äänettömästi, vahingoittamatta. Miten se sovitetaan yhteen sen tanssin kanssa, jonka suhteen kukaan ei kysy minulta, haluanko osallistua, joka vain tapahtuu? No, toisaalta, niin kauan kuin se tapahtuu vain ilmeiden ja eleiden tasolla ilman fyysistä kosketusta, se ei toivottavasti saa kauheaa vahinkoa aikaan. Mutta en voi olla miettimättä, että enkö nyt suuntaudukin maailmaan toisella tavalla? Ja joudun vastaamaan: kyllä vain, totisesti suuntaudun toisella tavalla...

Todennäköisesti mitään ei tapahdu, ihastus laantuu. Ehkä olen turhaan huolissani ja mietin, voinko luottaa riittävästi siihen, että osaan ottaa etäisyyttä, jos tarve vaatii. Olen todistettavasti ollut siinä aika kehno aiemmin, mutta ehkä olisin jo oppinut jotakin itsehillinnästä? Ah, ja tietysti tunnen itseni viheliäiseksi roistoksi epäillessäni omaa itsehillintääni. Mutta parempi kai kuitenkin, että olen tietoinen mahdollisista vaaroista kuin että vain syöksyn suinpäin ja itseäni luotettavaksi vakuutellen vaikeuksiin?

Tänään maalausurakka jatkuu ja nyt onkin urakan suhteen enää kevyt päivä: kattomaalin ja seinämaalin rajan teippaaminen ja seinän yläreunan telaaminen.

Varvasräjähdykseni on myös saanut nimen: kynsivallin tulehdus. Siihen kuulemma määrätään yleensä antibiootti, mutta kun oma tulehdukseni tuntuu olevan laantumaan päin ja olen monet kerrat saanut pahat ihottumat antibioottikuurin jälkeen, koetan nyt ainakin jonkin hetken katsoa ja vartoa, josko tuo varvasräjähdys menisi ohi ihan itsekseenkin. Jotenkinhan ne ovat parantuneet ennen antibioottejakin, eikö vain? Eikä antibiootteja ole ollut käytettävissä kovinkaan kauan.

Nyt pitää mennä, työmaa odottaa.

Ei kommentteja: