Jumskisreidet ja palanut hiusraja

Kevät ei näy saapuvan ilman veroja. Onnistuin jumskauttamaan reidet oikein kunnolla torstaina palstalla, eikä eilisen pyöräretki erityisemmin verryttänyt niitä, vaikka niin järkeilinkin käyvän. Sen sijaan, että reidet olisivat vaienneet maitohapoistaan ja epäreilusta vaatimustasosta, poltinkin hiusrajani. Kas kummaa, en ole varmaan ennen palanutkaan vain hiusrajasta! Ilmeisimmin oletus, ettei ulkona ja enimmäkseen vielä metsän suojissa pyöräretkeillessä voisi palaa, on virheellinen.

Muuten vapunpäivä oli kyllä ihana, ellei lasketa niitä kertoja, jolloin pysäytin pyörän ja koetin tehdä jotakin kramppaavalle oikealle takareidelleni. Mutta eivät ne niin kauheita kohtia olleet, kramppaamiseen ei mitenkään kuole ja tiedän sen varsin hyvin. Supistelu tuntuu ikävältä, muttei vaaralliselta. Ja ulkona on nyt aivan mahtavaa! Niskalan arboretumin metsänpohja on täynnä valko- ja keltavuokkojen kukkia, linnut vislailevat ja puidet silmut ovat niin suuria, ettei voi enää mennä kauan niiden aukeamiseen.

Käväisimme myös kaksissa bileissä, mutta ihmisseura ja paikallaan könöttäminen tuntuu jotenkin valjulta metsän ja vauhdin hurman jälkeen. Alan vähitellen tottua siihen, että elämässäni on taas menossa tällainen erilleen huuhtoutumisen vaihe, jossa ajatuskin monta tuntia isommassa seurueessa notkumisesta ja ehkä humaltumisestakin tuntuu jollakin tavalla turhauttavalta. Kaipa tälle vaiheelle voisi tehdä jotakin, jos tahtoisi, mutten oikeastaan tahdo. Vompsun kanssa juttelimmekin siitä, että ihmisiä on mukavaa nähdä sillä lailla, että heidän kanssaan liikkuu tai puuhaa jotakin, pesee vaikka mattoja tai huovuttaa tai jotakin muuta fyysistä, mutta että istua pönöttäminen ja keskusteleminen alkaa olla kulkenut tiensä taas loppuun tältä erää.

Tänään kyllä joudun könöttämään sisätiloissa koko päivän, mutta ehkä se on ihan hyvä otsan ja reisien kannalta. Onneksi en ole kovin ulkonäköneuroottinen, sillä eiköhän tuo otsa vielä tuosta muutu räiskyvämmän punaiseksi... tänään illalla on nimittäin juhlat, joita olen odottanut jo pitkään. Yksi ystäväni järjestää pari kertaa vuodessa Interpop-illan, jossa kuunnellaan euroviisumaiden pop- ja etnomusiikkia ja jokainen osallistuja saa olla kuin arvosteleva maa oikeissa euroviisuissa, eli pisteyttää kilpailukappaleet, ja lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, mikä kappaleista voittaa. Pisteyttämistä vielä hauskempi on minusta arvostelukierros, jossa kappaleen kuuntelemisen jälkeen jokainen kertoo hieman, millaisia mielikuvia se herätti. Se on ihan tavattoman kiinnostavaa, koska ainakaan minun ystäväpiirissäni ei sillä lailla analysoida musiikkia ääneen. Kappaleet kuulee sitten uusintakuuntelulla ihan eri tavalla, kun muistaa, miten kaikilla erilaisilla tavoilla toiset ihmiset siinä huoneessa ovat niihin reagoineet. Vompsu on jo pitkään halunnut Interpopiin, koska olen kehunut sitä niin kovasti, mutta eikö vain meidän yhdessäolomme aikana olekin käynyt joka kerran niin, että on tullut jokin isompi meno tai toinen on ollut kipeänä.

No, ellei nyt jommankumman pää putoa ennen iltaa, pääsemme viimein yhdessä Interpopiin!