keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.

2 kommenttia:

PeteKurtti kirjoitti...

Kirjoitatpa raikkaasti ja kauniisti. Mukavaa lukea postauksiasi. Kiitos!

Veloena kirjoitti...

Jaa, kiitos. Joinain päivinä se on helppoa ja joskus raikkaus on kilometrien päässä... ;)