Kummallisia hurahduksia

Elämänilon palaaminen kehoon saa toimeliaaksi enemmän kuin mietteliääksi. Mutta silti toisinaan häivähtää ajatus siitä, miten kummalliset asiat ihmistä liikuttavat. Tai ehkä pitäisi puhua vain itsestään...

Tällä hetkellä olen malttamaton monenkin asian suhteen. Koska en voi oikein jännittämiselläni vaikuttaa siihen, pääsenkö hierojakouluun, näyn kanavoivan ylijäämäenergian vesijuoksemiseen, alpakoista lukemiseen ja moniin käsityöprojekteihin: vanhoista villapaidoista huovuttamalla tehdyistä tilkuista tehtyyn talvipäiväpeitteeseen, yhden lahjaksi saadun rumanvärisen villakasan värjäämiseen, isoäidin neliöihin (johon on kohta virkattu jo kaikki Paulalta saatu ihana lanka ja sitten tietysti vaikka mitä kirppiksiltä haalittuja pätkiä ja muutama Hakaniemen lankakaupoista ostettu koekerä, jotka eivät miellytä käsituntumallaan lainkaan), alpakkalangasta tehtyyn kaulahuiviin... tein myös äitienpäivälahjaksi askartelukaupasta löytämästäni jäykästä raakapellavasta sellaisen pienen purkin, jos nyt virkattua kappaletta voi kutsua purkiksi. Se sopii mm. viinipullon kaavuksi, sinne voi laittaa sisään lasiin kukkasia, jolloin se olisi maljakonpäällys tai sitten siinä voi säilyttää jotakin pitkulaista, kevyttä ja kapeaa - äitiä ajatellen se varmasti olisi meikkisiveltimiä ja muita kasvojenehostuspuikkosia.

Alpakat ovat kertakaikkisen hurmaavia. En ollut tajunnut, että ne ovat niin pieniä, ihmisenkokoisia. Nyt sitten haaveilen, että joskus, jossain voisin pitää pientä alpakkalaumaa... niiden lankakin on niin taivaallista! Tuntuu kyllä melko epätodennäköiseltä, että minulla olisi ikinä rahaa tuollaiseen, mutta kuvitellahan aina voi. Vähän sama kuin oman pihan kanssa. Yksinkertaisesti asia on niin, ettei minulla ole ylimääräistä rahaa, koska arvostan tämän hetken vapauttani niin paljon ja toistaiseksi asiaintila olkoonkin juuri tällainen.

Tietysti suhtaudun alpakka-ajatuksiin vähän etäytetysti ja huumorilla, koska olenhan ennenkin haaveillut eläinlaumoista ja ahminut tietoa vuorovuosin kyytöistä, suomenlampaista, merinolampaista, lypsykutuista, vinttikoirista, hanhista, maatiaiskanoista, islanninponeista... olen piirtänyt kokonaisia pohjapiirustuksia kuvitteellisiin puutarhoihin, suunnitellut istutukset tarkasti lajikkeineen päivineen. Teen sitä vain kun olen jo muutenkin onnellinen. Silloin kun asiat ovat pielessä, en jaksa haaveilla. Ja asioiden pielessä oleminen voi tarkoittaa niinkin yksinkertaista seikkaa kuin sitä, että teen liikaa yksinäisiä istumatöitä sisällä, oli työ sinänsä kuinka mielenkiintoista hyvänsä. Kun on väsynyt ja kiukkuinen, haaveileminen katoaa jonnekin. Ja ilman haaveita tunnen itseni sairaaksi.

Neljän tunnin kuluttua seison tai liikahtelen asunnossa, jonne saatamme muuttaa jo piankin, kuukauden päästä, jos pidän asunnosta. Näin siitä yöllä painajaista, jossa asunto oli karmea. Se oli pimeä ja liian suuri, siinä oli esimerkiksi erillinen keittiökin ja siellä kaksi lavuaaria, jotka nähdessäni ajattelin heti uniminänä, että voi ei, noihin kertyy sellaiset tiskivuoret, joita kukaan ei ala käydä läpi niiden kerran kinostuttua. Huoneiston katossa oli kuusi tuuletinta, joiden lavat olivat hiiltyneet ja katkeilleet. Ikkunasta näkyi tuijan juurakkoa. Unessa kysyin vuokraajalta kiukkuisena, miksi hän ei ollut kertonut, että asunto on sellainen inhottava loft, ja hän puolustautui sanomalla, että useimmista ihmisistä loft on hieno ja että siksi hän ei maininnut sitä aiemmin. (Minusta tosiaan loft-asunnot ovat vastenmielisiä, koska niissä ei ole hituakaan kotoista pesämäisyyttä.) Käyskentelin eestaas ja olin synkällä mielellä, koska olin tullut allekirjoittaneeksi vuokrasopimuksen asunnossa käymättä... mikä helpotus herätä. Onneksi valvemaailmassa asuntoa voi käydä katsomassa ennen kuin sen sitoutuu vuokraamaan!

On vaikeaa kuvitella, että viihtyisin jossakin toisessa asunnossa yhtä hyvin kuin tässä. Sikäli on kummallista mennä katsomaan toista asuntoa. Mutta eihän sitä ikinä tiedä.