vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D