Nettikatkoksia

Kirjoitukseni harventuvat teknisestä syystä: meidän nettilaitteemme on korjattavana tai mitä sille nyt sitten tapahtuukaan. Viimeksi (noin kuukausi sitten) saimme kokonaan uuden laitteen tilalle. Olen vähän tympiintynyt nettisopimukseeni, joka on kahden vuoden mittainen ja jossa laitteen takkuillessa (mitä tapahtuu ilmeisesti aika usein tai sitten meillä on ollut huonoa tuuria matkassa) ei saa tilalle heti lainalaitetta vaan joutuu olemaan ilman nettiä korjausajan, siinä viikon. Kunhan korjausaikaa kilahtaa kokoon täysi kuukausi, soitan firman asiakaspalveluun ja pyydän mitätöimään seuraavan kuukauden laskun. Maksan palvelusta, en sopimuksesta.

Kesästä ei voi erehtyä. Taivaan olennoista voi. Luulen hetken kaukaista lentokonetta harvinaisen suoraviivaiseksi pääskysristiksi taivaalla. Pääskysiä on nyt taas paljon. Herätessäni avaan silmät ja katson ikkunasta taivaalle ja pääskysiin.

Toisaalta on hyväkin, etten ole voinut kirjoittaa, sillä sen seurauksena olen edistänyt aurinkohattuani ja nyt on enää lierin tekeminen jäljellä. Kovaa pellavalankaa on kiskottava virkkuukoukulla voimallisesti, jotta kudoksesta tulisi tiivis. Illalla sormien koukistajat särkevät ja kahdessa sormessa on iso rakkokin, mutta tervehdin niitä ilolla. Sormitreeniähän tässä tarvitaankin ennen hierojakoulun alkua! Rakotkin laskevat yön aikana, ovat vain kivistäviä tummempia alueita sormien syrjissä siinä missä virkkuukoukun kokomerkintä hiertää silmukoita kiskoessa. (Mikä ajatuskin sekin on, painaa hiertävää kohokuviota koukkuun... eikö varren voisi pitää pyöreänä ja numeron maalata?)

Eilen iski surullisuus heti aamusta, yhtä aikaa ukkosilman kanssa. Itkin uimalan altaassa aurinkolasien takana. Sitten alkoi sataa ja lasit oli nostettava otsalle. Lopulta oli noustava altaasta salamavaaran takia. En osaa tarkalleen sanoa, mitä itkin. Jotenkin vain lipsahdin sellaiseen moodiin, jossa mieleen tulee pelkästään asioiden surullinen puoli. Muistin rysähdyksenä kaikki surulliset asiat ja tunsin itseni kauheaksi ja epäkelvoksi ja en saanut itkua pidettyä. Altaan reunalla seisoi entinen liikunnanopettajani ja ohjeisti kuuroa tyttöä tulkin avulla. En tervehtinyt opettajaa, koska olen kerran ennen tervehtinyt ja sitten joutunut kertomaan, kuka olin, ja sietämään opettajan kiusaantunutta, kysyvää ilmettä, joka ei edellisellä kerralla missään vaiheessa helpottunut tunnistamiseen ja muistamiseen.

Olin vaivihkaisen surumielinen vielä illallakin, vaikka silloin olikin Annalan taimitori, jota olen odottanut pitkään ja hartaasti. Kävelin rauhallisesti alueella ja ostin kiinnostavia perennoja vapaalla valtakirjalla ystävää varten ja itselleni muutaman yrtin palstalle. En kuitenkaan ollut siinä innostuneessa palossa, joka yleensä luonnehtii tunnelmia taimitorilla. Ei itkettänyt, mutta ei innostanutkaan. Ehkä aamu vain poltti jaksamisen loppuun ja suru haalistui epämääräiseksi alakuloksi?

Tänään tuntuu ihan toisenlaiselta. Millä lailla? Sitä on vaikeaa yksilöidä. Ei ainakaan itketä lainkaan. Siitä onkin itse asiassa aikaa, kun olen viimeksi ollut sillä lailla itkettynyt kuin eilen. Ehkä se kaikki liittyy ihastusasian hautaamiseen, en ole sitä itkenyt tietoisella tasolla, joten ehkä suru tuolla tavalla sitten etsii purkautumistiensä? Oli kyseessä mikä seikka tai olotila hyvänsä, tänään on tosiaan toinen olo. Jotenkin päättäväinen ja toiveikas. On vain liikaa ohjelmaa. Koko ajan on mentävä jonnekin, kunhan kirjoittamasta pääsen. Olisi niin paljon hoidettavaa, se tuntuu ahdistavalta. Eikös tämän pitänyt olla se kesä, jonka lepään ja vapailen?

Onneksi huomenna näen kollegattaren ja vien tälle haalimani perennat (mehitähtiä, maatiaissyysleimua, valkoista tuoksuorvokkia, liuskasalkoruusua ja muuta ihanaa). Kollegatar elää samantyyppisessä myllerryksen tilassa kuin minäkin, ja hän ymmärtää kauhean hyvin, miltä tällainen elämäntilanne tuntuu. Tavallaan odotan tosi paljon koulun alkamista ensi syksynä, koska sitten kun koulu alkaa, minulla ei taatusti ole ollenkaan paukkuja pohtia sitä, onko parisuhde sittenkään kellekään tai ainakaan minulle sopiva elämäntapa, miten voisin äkkiä asua yhteisössä alpakoiden kanssa ja niin edelleen. Kuten yksi tiiviin uusopiskelun aloittanut ystävä sanoi taannoin, elämässä ei vain silloin ole aikaa millekään ihmissuhdesotkuille tai niiden ajattelemiselle. Ehkä ei ole aikaa epämääräiselle itkeskelyllekään, ja se kuulostaa aika mahtavalta. Toisaalta päivittäinen kouluilu kuulostaa hieman pelottavalta. Olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista lukiossa ollessani, ja siitä on sentään aika tavalla aikaa jo. Lukiossa en ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen tai ihmissuhdemäreksimätön. Mutta ehkä se kuvaa enemmän murrosiän ja hormonituotannon alun myllerrystä kuin lukio-olosuhdetta. Toivottavasti...

Haluaisin vaikuttaa kokonaiselta ja määrätietoiselta samalla tavalla kuin muutama ystävä, jotka eilen näin taimitorilla. Vaikka ehkä kyse on vain sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä jännitteestä: ulkopäin kaikki näyttävät aina niin määrätietoisilta ja kunnollisilta ja selkeärajaisilta, kun taas ajatukset, toiveet ja kiinnostuksenkohteet kimpoilevat, hajoavat ja hahmottuvat aika kaoottisesti, ja kun tuota omaa sisätilaansa tarkastelee samalla katseella kuin toisia, ei voi kuin voihkaista epätoivosta: siinä ei näy sellaista yksittäisen ihmisen valpasta hahmoa kuin toivoisi. Tai ei, se on liian ankara arvio. Joskus kyllä näkyy, joskus on täysin hereillä ja suuntautunut ja naulinnut koko huomionsa tiettyyn asiaan, koko keho kihisee sitä kohti, mutta useimmiten ei... useimmiten jostakin pilkahtaa kysymyksiä, päänpudistuksia, ärtymyksen säie, hiven kauhua, tunne itsehallinnan menettämisestä.

Keskustelimme eilen Vompsun kanssa mielenkiintoisesta seikasta, itsensä uhriksi kokemisesta. Huomasin, että niin surkea ja itkuinen kuin olinkin, minua ei oikein saa sellaisenakaan tungettua uhrin rooliin vaan kamppailen vastaan hurjasti. En halua jäsentää itseäni miksikään uhriksi, se ainakin selvisi. Ja kun koetin sovitella tuollaista roolia hypoteettisesti ylleni, ihan vain kokeillakseni, mikä siinä tökkisi (koska Vompsun oli vaikeaa ymmärtää, miksi uhrin rooli oli minusta ikävämpi kuin pahiksen tai ainakin ikäviin asioihin osallisen ja niiden hiljaisen hyväksyjän rooli), luontaantyötävyydeksi paljastui se karmea avuttomuuden tunne. En haluaisi rohkaista sellaista itsessäni, en todellakaan. Ja ehkä siksi kavahdan uhrin rooliin astumista. Siitäkin huolimatta, että on asioita, joissa vaikutusmahdollisuuteni ovat varsin vähäiset, kuten nyt vaikka meidän nettikapineemme toimimattomuus.

Hmm, kuulostaakin kyllä vähän hassulta, että olisi netittömyyden uhri.