tiistai 19. toukokuuta 2009

Kosminen kompostikehä

Olipa hyvä, että järkeilin antibioottien olevan semmoinen hevoskuuri, että voin ihan hyvin viedä tulehtuneen varpaani maaseudun mullanheittelyyn ilman suurempaa vaaraa. Varvas voi nimittäin hyvin, ja mikä tärkeämpää, muukin kroppa on tyytyväinen järjestelyyn. En sentään uskaltaudu kaivamaan moreenimaata sandaali jalassa (ohjeisiin kuuluu, ettei ihottuma saa myöskään hiota, eli pidän paljasta jalkaa sandaalissa ja toinen jalka komppaa samaan tyyliin). Sen sijaan punon kohopenkin viereen ympyriäisen kompostikehän lepästä, jonka risusavotoin varaston ja puuceen välistä. Siitä vierestä on kätevää neuvoa Vompsua ja Välittäjää, jotka huhkivat kaivaen ensin kuoppaa ja kasaten sitten risupatjaa, lantaa, vanhaa lehtikompostia ja viimeksi kuopankaivuumoreenit suureksi keoksi. Välittäjän vauva tuhisee vaunuissa eikä juuri häiritse hommia.

Mikä ilo tehdä työtä ympäristössä, jossa aineksia on saatavilla runsain mitoin! Lantaa saa naapurin hevoselta ilmaiseksi, vanhaa lehtikompostiakin on kokonaisen vallihaudanmittaisen kohopenkin aineksiksi ja moreenimaa on helppoa kaivaa. Tämä on jotakin aivan muuta kuin kaupunkiviljely, jossa saa metsästää ruohonleikkuumuhmua sitkeänä sissinä öisin puistoistakin, ja jossa viereisiltä hevosilta saa kyllä paskaa, mutta se maksaa kympin säkki.

Aluksi tuntuu vähän pelottavalta, kun naapurin tyypit, jotka sentään ammatikseen kasvattavat yrttejä, tulevat kuikuilemaan aidan yli ja ihmettelemään kohopenkkiä. (Kehä on siinä vaiheessa vielä maahan tökittyjä tukiseipäitä.) Mutta vähitellen alan rentoutua, koska eivät he sittenkään tunnu tietävän kohopenkkiviljelystä. Jotenkin tuntuu vähän hassulta neuvoa sillä lailla viljelyasioissa, kun naapurissa olisi alan ammattilaisiakin... No, ainakin penkistä tulee hulppea! Koska moreenia kaivellessa maasta on noussut useita järkälemäisiä lohkareita, päätämme reunustaa kohopenkin vielä kivin. Ne vasta lämpöä keräävätkin! Siitä tulee todella kurkkujen ja tomaattien suosikkipenkki. Kun kiviä on ladottu reunukseksi penkille, se muistuttaa aivan komeaa muinaishautaa. Ihailemme penkkiä ja Välittäjä on riemuissaan myös kehästä, jonka punoin. Se tuntuu vähän hassulta, koska en osaa ajatella kompostikehän punomista erityisen vaativana tehtävänä, ja olisin kyllästynyt puolikuoliaaksi vain toisia komentaen. Maallahan on kuitenkin parasta, että voi väkerrellä vaikka mitä! Toki kehä onkin mainion näköinen, oikein sievän pyöreä ja käsintehdyn näköinen, kun matskuna ei ole pajupiiskoja vaan juuri savotoidut lepänoksat lehtineen kaikkineen. Kehä muistuttaa etäisesti jonkin kaukaisen pakanauskonnon uhriaitausta.

Kun lähdemme sitten yöpyneinä ja kävelleinä ja nokkos- ja vuohenputkiruokia kylläisinä päivää myöhemmin kohti kotia, unohdamme kameran. Se taitaa olla melkein hyvän retken merkkikin, että kamera unohtuu lopulta. Se osoittaa, että melkein kaikki on annettu... Vauvaparka varmasti helpottuu kovasti, koska se alkoi pari kertaa itkeä, kun ensin hyvin sujuneen kontaktin innostamana imitoin sille ensin veteen loiskahtavaa Linnanmäen vuoristorataa kirkumisineen ja sitten vähän myöhemmin lehmää matalasti mylvien. Välittäjä kyllä vain naureskeli, että ehkä vauvaa hämmästyttää se, kun se on tottunut aikuisten olevan järkeviä ja hillittyjä ja vastuullisia, ja nyt sitten vieraina olemmekin Vompsu ja minä kova kikatus ja kirkuna ja pelleily päällä. Vähän kuin kutsuisi rekallisen mölyapinoita kotiinsa, tuumin itsekseni myhäillen. Kaipa sellaiseenkin tottuminen on vain hyväksi. Normaalioletukset ovat yleensä aika ahdistavia, ja siksi on hyvä nähdä riittävästi kummallisuutta voidakseen sitten myöhemmin päättää, ettei tarvitse torsota itseään vain ollakseen jokin hämärä "normaali".

Takaisintulomatkalla bussia pitää vaihtaa Porvoossa. Koska meillä ei ole kiire, jäämme sinne pariksi tunniksi, kävelemme kai kaikki vanhan Porvoon kujat läpi ja ihailemme kerrankin järkevän kokoisia (eli tarpeeksi pieniä) puutaloja. Kameran puuttuminenkaan ei jaksa harmittaa. Kovin pitkään Porvooseen ei kuitenkaan huvita jäädä, sillä mystisesti kaikki kahvilat tuntuvat sulkeutuvan iltakuudelta. Mitä ihmettä? Eikö juuri iltaisin olisi paras hetki istua ja hörppiä yrttiteetä ystävien kanssa kahvilassa?

Nyt kotona tuntuu ihmeelliseltä. Itse asiassa koko Helsinki vaikuttaa kummallisen suurikokoiselta ja asutulta kaiken maaseudun vehreyden ja hiljaisuuden ja pienten möksien ja Porvoon pittoreskien pikkutalojen jälkeen. Arabianjasmiinin nuppukaan ei ole petollisesti auennut poissaollessamme, ja huomenna on taas uusi päivä pyöräillä pellolle ja antaa tuulen tanssittaa hiuksia, kaivaa maasta pari paakkua sitruunakissanminttua ystävälle vietäväksi.

Ihmeellistä, miten hyvältä elämä juuri nyt tuntuu.

1 kommentti:

lupiini kirjoitti...

Keväällä elämä tuntuu tosiaan hyvältä :) Tuo paikkojen sulkeutuminen ja umpioisuus olivat niitä syitä, miksi halusin pois Porvoosta niin paljon. Kun siellä ei sillai ainakaan meikän nuoruudessa vietetty iltaisin aikaa kahviloissa (vaikka Porvoossa on pari lumoavaa kahvilaa) tai puistoissa (paitsi Runkkupuistossa saamassa teiniseksi- ja kännikokemuksia) vaan oltiin kotona sälekaihtimet kiinni väijymässä töllöä tai sitten tsihittämässä poikien korisharkoissa. Asiaintila on ehkä 2000-luvulla muuttunut, mutta pari vuotta sitten Porvoossa visiteeraamani super-idyllinen rintamamiestalo pihoineen muistutti kaikessa viehättävyydessäänkin taas siitä, kuinka hirveän sulkeutunut se kaupunki oikeastaan on, etenkin kun vertaa paikkaa vaikkapa Kumpulaan, jossa ihmiset pitävät kirppistä pihoillaan ja viljelevät yhteismaata...