perjantai 8. toukokuuta 2009

Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.

6 kommenttia:

Juha Kankaanpää kirjoitti...

“asuntonäyttelyt jokasunnuntainen huvi”. Elämä on toisaalla. Huomenna lähempänä paratiisia, tai ehkä ylihuomenna.

refanut kirjoitti...

Josko vain olisitte omia itsejänne? Pitkään aivoituksiasi lukenut. Niihin mielistynyt.
refanut

abskissa kirjoitti...

On todella kiinnostavaa lukea asumispohdintojasi! Minusta sinun korulipaskotisi kuulostaa aivan mahdottomalta (ihanalta!) unelta.. Itse olen juuri taistellut itseni aika itsekkäästikin isompaan kotiin, angstattuani monta vuotta rapistuneessa, aina sotkuisessa ja latteassa loukossa. Koti on kuitenkin niin tärkeä, ettei muuten kuin aivan pakosta pidä muuttaa epäilyttävään asuntoon. Eiköhän jossain ole vielä kolmas asunto, joka voi olla koti teille molemmille.

On muuten hassua huomata, kuinka eri ihmiset voivat samantapaisiin perusteisiin vedoten päätyä aivan päinvastaisiin ratkaisuihin. Minä olen jo melkein alistunut asumaan tavaravuoressa, koska en moraalisiin syihin vedoten voi heittää mitään pois. Olen ikäänkuin vastuussa siitä, että minulle päätyneet tavarat ovat hyödyksi niin kauan kuin mahdollista, koska ne on tähän maailmaan tuotettu. Kaikenlaista!

Ripsa kirjoitti...

Tavarat ovat tietysti omistajansa lisukkeita. Mies on oppinut vuosikymmeniä keräämään mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Onneksi hänellä on työhuone, mutta niinpä vain isoisän nikkaroiman kirjahyllyn laidalla on: leikkileopardi ja kirahvi (sellaisia muovisia oikean näköisiä eläimiä), kuusi (6) kpl pieniä thaimaalaisia suitsukkeen pitimiä, isotädin pienikokoinen muovinen rasia jonka merkki on ASTRA ja jossa lukee "Soletteja/Soletter) n. 500 kp. (en tiedä mitä soletit ovat), rasiaa ei saa auki, auennut männyn käpy, muutama nitojan niitti, lego-ritarin seisomisalusta (ritari on hävinnyt, mutta muistan että sillä oli miekka), 10-senttinen ja 50-penninen ynnä hakaneula. Tuossa oli myös australialainen abo-lisko, mutta siltä meni häntä poikki ja se on siirretty ylemmäs korjausta varten, aukeamaton sembra-männyn käpy.

Valo on tärkein. Lämpö myös, mutta huoneessa on korkeutta 5 metriä, takanani iso parvi, joten lämpöä ei tänne paljon saa syntymään, pitäisi elää parvella.

Valossa viihtyvät kaikenmoiset kasvit, varsinkin Maltalta poimitut kaktukset.

Ilman kirjastoa ei voi elää, joten huusholli on aika iso ja joka paikka on täynnä kirjoja lukuunottamatta keittiötä ja vessaa ja suihkuhuonetta. Kissat tarvitsevat tilansa.

Helsinkiä en voi enää kuvitella asuinpaikkana metelin vuoksi.

Veloena kirjoitti...

Juha, niinpä niin. Itse en oikein osaa haluta sellaista elämää, koska kehoni on tässä ja nyt vaikuttuu siitä, mitä muuta on tässä ja nyt.

Refanut, hyvä ajatus :)... ja kivaa, että olet mielistynyt. Mäkin olen aina välillä, mutta välillä ihan solmussa myös... :D

Abskissa, asuminen ON kiinnostava aihe. Asumisen suhteen pitää kyllä musta ollakin itsekäs itsensä kuuntelemisen mielessä! Muuten tulee vain kiukkuiseksi eikä se ole hyväksi kellekään. Juu, en mäkään osaa roskiin heittää mitään, mutta jaan ystäville ja vien hyväntekeväisyyskirpparille.

Ripsa, soletit kuunnostavat mahdottoman kiinnostavilta. Keitähän lienevät? Ehkä se on mikroskooppinen kansa, joka on eristäytynyt ulkovalloilta. :) Maltalta POIMITUT kaktukset kuulostavat jotenkin satumaisilta. Oh, haluaisin Madeiralle. Poimimaan... ;) Olen kyllä aina koettanut ottaa mukaan pistokkaita, mutta ne ovat kovia menehtymään. Roomasta sentään sain Ostia anticasta tuodun roomanmintun juurtumaan Annalaan... :)

I.O.Rumdum kirjoitti...

Jotenkin kauhean vapauttava tämä pohdiskelusi. Minä tein päätöksen tästä talosta sillä hetkellä kun astuin takapihalle ja näin kolmen metrin korkuiset aloeveran näköiset kaktukset takarinteessä. Ei se ihan järkipäätös ollut mutta onpahan toiminut siinä kuin joku toinenkin päätös. Sitä edellisen asunnon halusin, koska sinä päivänä ikkunasta näkyi miten meri vyörytti viisi sumusormea kohti rantaa. Sitä edellinen siksi, että ikkunasta näkyi vihreys....

Mutta ei kirjoituksesi ollut näiden muistleoiden takia vapauttava vaan siksi, että tajusin jälleen kerran, että voin toimia kaikissa asioiss ajuuri niin kuin haluan. Unohdan sen välillä. Kuka käskee minun tehdä töitä viitenä päivänä viikossa, jos kerran selviän kolmella päivällä, jos elän pienemmin kustannuksin?????????? Kiitos.