torstai 28. heinäkuuta 2005

Päivä muiden joukossa

Yhtenä päivänä, en enää muista minä, enkä taatusti jaksa hakea, joku jättää blogiin nimettömän kommentin siitä, kuinka kuvottavaa läheisriippuvuuteni on. Olen tikahtua teeheni, hihityksestä. Sitten tulee suru. Jos en olisi joskus itsekin elänyt ja ajatellut noin, olisi helppoa ajatella, että luoja mitä tyyppejä täälläkin vilisee, mutta olen. Joka tapauksessa, vaikka mielestäni proaktiivisuus on aina reaktiivisuutta kiinnostavampaa ja hedelmällisempää, on reaktiivisuuden puute aika iso ongelma. Kritiikki pitää ottaa vakavasti (ellei se sisällä sellaista potaskaa kuin "autenttinen elämä" tms.) ja tiedustelen Kissalta, miten hän suhtautuu moiseen kritiikkiin.

Kissasta kaikki on aina kiinnostavaa etäisen teoreettisesti; taito, jonka mielelläni itsekin oppisin. Ei hän sano oikeastaan mitään, kuuntelee vain ja näyttää viisaalta. Parempi niin. Yleensä, kun avaa suunsa, ei enää edes näytä viisaalta. Ja mitä sitten? Ei mitään. Onneksi ei ole mitään kriteereitä, jotka pitäisi täyttää saadakseen elää. "Ymmärtää kuullun ja osaa tehdä johtopäätökset osoittaen keskimääräistä kypsyyttä ikäisekseen. Puolletaan." Oh boy, onneksi ei sentään.

Vasta kotona, kun viikkaan paitoja pyykkitelineeltä olohuoneen pöydälle siirtääkseni ne sitten pinona kaappiin, muistan miksi koko juttu vaivaa. Hetkinen hoi, tuohan olen minä itse kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, tai ainakin joku aatetoverini. Se sama ihminen, joka kuunteli seurustelevien ihmisten tilityksiä ajatellen, että ovatpa nuo käyneet läpi kovan aivopesuohjelman, eivätkö ne rassukat näe, mitä menettävät. Ne eivät voi alkaa suhteeseen kenenkään kanssa tuosta noin vain vaikka niitä huvittaisi (vaikka eipä kyllä omaankaan elämääni miehiä taivaasta satanut, missä ehkä olikin liiallisen terävyyden syy) ja niiden pitää sietää toisen läsnäoloa koko ajan. Kaiken kukkuraksi ne näyttävät pitävän siitä ja jaksavat ikuisuuksiin jauhaa kaikesta ihan vammaisesta. Seurustelevat naiset tulevat hulluiksi, alkavat käyttää naisellisen oloisia vaatteita, pitsirintsikoita ja koruja ja jotkut jopa hattuja, joissa on reunassa kukka. Tai vaatteita, joissa on kukkia, hedelmällisyyssymboleita, vaikka ne syövätkin e-pillereitä (ja valittavat niistä ja niiden aiheuttamasta turvotuksesta meille, jotka nyt yksinkertaisesti emme tarvitse ehkäisyä koska edes Pyhä Henki ei tee vierailuita luoksemme unettomina öinä).

Kuten The Breeders sen ilmaisee: I know I saw and now may die. Ei mitään uutta auringon alla. (Tuo toinen lause on kyllä Saarnaajaa, ei Breedersiä.)

Tänään olen sopusoinnussa senkin kanssa, että jos viisitoista vuotta sitten olisin tiennyt, miten elän, en olisi voinut mitenkään tajuta, että tämä tuntuu hyvältä. (Luultavasti olisin myös ollut raivoissani siitä, että olisin hymyillyt lempeästi silloisille uskomuksilleni. Viisitoista-yhdeksäntoista, siinäpä ne kauheimmat fanaattisuuden vuodet. Toivon ettei viidenkympin villitys sitten aikanaan osoittaudu yhtä karseaksi hihultamiseksi.) Nyt: Mikäpä sen mukavampaa kuin istua parvekkeella ja lukea kirja loppuun ja jaksaa närkästyä sivistyneesti ainostaan siinä kohdassa, jossa sanotaan "ymmärtää että puu on eloton olento" eikä jäljessä ole se (sic) joka moisen ilmaisun perässä sietäisi olla. Puutko elottomia? Kaikkine niine metaforineen, joilla kasvit ja ihmiset on rinnastettu kaikissa tunnetuissa kulttuureissa?

Splitattu tietokone toimii ainakin kymmenen kertaa nopeammin kuin ennen. Toisaalta olo on tympeä koska kokonaisen eilisen säätäminen sisällä tuntuu epäreilulta, onhan kesä. Ohjelmien imuroiminen netistä ja asentaminen koneelle on tylsää hommaa. Kaiken kukkuraksi kameramme kuvaohjelman ACDSeen levy ei aluksi tahdo löytyä mistään ja kiroilen jo hyvin äkäisenä sitä, että paras tuntemani kuvaohjelma on laukannut jonnekin horinsontin taa. Sitten levy löytyy ja kaikki pelittää taas hetken.

Koska säädämme pitkälle aamuyöhön, tämä päivä on sekundaa, sellainen tapaukseton, harmiton kesäpäivä, jolloin vuoroin on kuuma, vuoroin vilu, vuoroin tiputtelee vettä, vuoroin paahtaa parvekkeen pöytää niin että kaikki kolme kissaa vyöryvät aurinkoon makaamaan, hullut, turkki päällä kuumuutta hehkuen. Lohi makaa selällään, sille ei tule mieleen, että joku voisi haluta satuttaa sitä. Koirat kiertyvät lattialle tiiviiksi keriksi. Ihmeellistä, miten Nasusta, joka yksin voi venyttäytyä kyljellään maaten kattamaan melkein koko parisängyn, kiertyy aanelosen kokoinen tiivis päätön ja jalaton rulla. Intoonnun itsekin etsimään pienintä mahdollista asentoa: se on varmaan risti-istunnassa, selkä tiiviisti jalkojen päälle kaareutuen, kädet jalkojen alle solmiutuen.

Tuumin olevani repun kokoinen. Aika painava repuksi kyllä.

Löydän kahden kiinnostavan työpaikan ilmoitukset ja alan väsätä hakemuksia. (Jos teillä on tiedossa älyjumppaisia paikkoja ihmiselle, joka on tunnollinen ja ahkera ja kirjoittaa ja kommunikoi mielellään ja lukee ja referoi nopeasti, mutta toisaalta ei pukeudu jakkupukuihin eikä muihinkaan univormuihin ja inhoaa byrokraattisuutta ja tohvelienkäyttökieltoja, vihjatkaapa. Myös osapäivätyötä otetaan riemusta hihkuen vastaan, joskaan iltatyö ei käy. On näet harrastuksia ja olen iltaisin muutenkin niin sekopäinen, ettei kannata.) On vaikeaa luonnehtia itseään siten, että kuulostaisi edes osapäiseltä. En tiedä, tulisiko tästä päätellä jotakin. Päätän olla päättelemättä. Tai sitten en vain osaa. Päätteleminen on yleensä niin nopeaa ja spontaania, ja kun sitä ei tapahdu, on ajatuksella vatvominen usein ajanhukkaa.

Tänään on niitä päiviä, jolloin olen hoputtamassa miestä ulos ovesta tarmokkaana. Oletan, että kun hän katoaa, tajuntani jäsentyy. Mutta ei. Liian lyhyellä yöllä on omat keinonsa osoittaa vajautensa.

Joissain kuvissa, joita editoin aivan omaksi ilokseni ja kerrankin mielekkyyttä tuntien, katsoo valtava silmä taivaalta ja näkee kaiken, keraamisen kuun ja kasvillisuuden. On pakko kaivaa setä Stevens esiin. "Sinä kuljet pensaiden tasangolla ja unohdat niin pian. Minä viritän ansat keskelle unia." Katselen ihmisiä, jotka liikkuvat lehmuskujassa. Parvekkeen kasvillisuuden takana olen melkein kuin Villitty, joka virittää ansojaan. Nostan jalat pöydälle, Artun viereen.

En tahdo ajatella, että kesä loppuu joskus. Vielähän tätä riittää, vakuuttelen, mutta panen merkille kasvillisuuden muutokset ja limettibasilikoiden nuput. Jo yksi itsekasvatetuista pelakuistakin kukkii, toisessa on suuret nuput. Nostan rahapuun taas suoraan ja kannan parvekkeelle kahdeksan hortensiakannullista vettä. Arttu ei jaksa avata silmiään.

Kesistä ei koskaan muista näitä päiviä, kun tuntuu, ettei jaksa mitään valvotun yön jäljiltä, ja katselee lämpömittaria ja sadattelee sitä, ettei tänään ole jotain juhlia, joihin voisi mennä vähän puolipitoisenakin. Huomenna, huomenna vasta. Silloin pelaamme krokettia ja syömme. En tiedä, onko Porvariston Helmi valmistunut, mutta jotakin hän juhlii Liisansa kanssa.

8 kommenttia:

va kirjoitti...

Termiä läheisriippuvuus on viljellyt Suomessa erityisesti Tommy Hellsten, joka tarkoittaa sillä tilannetta, jossa esimerkiksi alkoholistin lapset ovat. Alkoholistilla on alkoholiriippuvuus, ja nämä lapset ovat "kanssa-alkoholisteja" suhteessa vanhempiinsa (alcoholic ja co-alcoholic). Termi sinällään on laajempi, ja kattaa esimerkiksi huumeet ja työnarkomanian (co-dependent), mistä käännös on tehty.

velikulta kirjoitti...

Silmäilin kuvia.
Miksi Kissa teurasti keltaisen
muoviankan iskuporakoneella?

vaskitsa kirjoitti...

Läheisriippuvuus ei mielestäni liity aina noihin va:n nimeämiin muihin riippuvuuksiin. Läheisriippuvuutthan voi olla esim. äidin suhteessa lapseen, kun äiti ei anna lapsen irtaantua itsestään ja itsenäistyä. Usein lapsella on tilanteessa myös liikaa vastuuta
ja puolittain aikuisen asema perheyhteisössä.

Rakkaus ja halu olla lähellä ei tietääkseni ole läheisriippuvutta. Tai menettämisen pelko, tai ikävä... Kateellisen puhetta, sanon minä. Minäkin olen joskus hiukkasen kateellinen, kun kerrot kuinka et halua olla Kissasta erossa tai kuinka kävelette käsikädessä jossain heinikoissa tai lehmusten alla. Ihanaa se on, riippuvuutta tahi ei

va kirjoitti...

En mä osaa sanoa, että onko läheisriippuvuudella mitään kovin virallista määritelmää, tai että mitkä ne vakiintuneet määritelmät olisi. Olen lukenut juuri äskettäin kirjan "Virtahepo olohuoneessa", missä oli tuo mainitsemani läheisriippuvuuden määritelmä.

Sinänsä ihmiset ovat riippuvaisia läheisistään ja muistakin ihmisistä. Ei tarvitse miettiä kuin tilannetta, jossa olisi maailman ainut ihminen, niin huomaa miten paljon saa muilta ihmisiltä. Pelkästään puuron keitosta tulisi ongelma, kun pitäisi ylläpitää lehmiä ja lypsää niitä, ja viljaakin pitäisi ehtiä viljellä.

Olen Vaskitsa kanssasi samaa mieltä, että rakkaus ja halu olla lähellä ovat niitä positiivisia asioita. Ehkä mä osin siksi laitoin tuon virtahepokirjan määritelmän, koska se mitä blogissa nyt on kirjoitettu ihmissuhteista on minusta kaunista, eikä jotain ei-toivottavaa tai vähintään kysymyksenalaista, mihin termi läheisriippuvuus tuntuu viittaavan.

va kirjoitti...

Jännä miten eri asioihin ihmiset kiinnittävät huomioita, ja mistä löytävät erityistä.

Itse jäin ihmettelemään tuota läheisriippuvuus termin käyttöä, mutta vaikka huomasin myös saman kuvan kuin velikulta, niin aivoni eivät rekisteröineet siinä mitään erityistä, että joku poraa keltaista muoviankkaa porakoneella. Vaikka pidin poraustoimintaa täysin luonnollisena, niin nyt kun yritän keksiä sille selitystä, niin eihän se onnistu.

Tietty voisi kysyä, että mikä siinä kuvassa viesti luonnollisuutta ja tarkoituksellisuutta sillä intensiteetillä, että tilannetta ei tullut jäsentäneeksi mitenkään erityisen loogisesti, mutta olkoon.

velikulta kirjoitti...

Kaikki riippuu kaikesta.
Ajasta, paikasta ja mielentilasta.

Jotkut ovat hyvinkin etäisiä, lähes kylmiä.
He osaavat keskustella ainoastaan sivistyssanoin ja
tällöinkin käyttävät lähes yksinomaan kirjakieltä.
Suurin osa näistä ihmisistä ovat kokeneet
vanhempiensa painostusta koulutuksen suhteen.
He ovat väenväkisin puurtaneet läpi
ammattikorkeat tai yliopistot vaikka
henkisiä edellytyksiä ei olisi ollutkaan.
He ovat tylsiä ihmisiä jotka eivät arvosta muoviankkoja.
Näistä samaisista ihmisistä tulee aikanaan
erittäin epämiellyttäviä työnjohtajia tai
muuten vaan ylenkatsovia ja alistavia tyyppiyksilöitä.

Toiset taas ovat inhimillisiä ja osaavat
ottaa ilon irti arjen pienistä asioista.
He yleensä ovat helposti lähestyttäviä ja
lämpimiä ihmisiä joihin on erittäin helppo luoda jopa läpi ihmiselon
kestävä läheisriippuvuussuhde.

:)

velikulta kirjoitti...

Jatko-osa samaan hintaan jotta
viestini fokus kulminoituu eikä
kukaan tunne itseään loukatuksi.

Kaltaiseni rassukat saavat tätä
läheisriippuvuutta yllinkyllin.
Varsinkin naisihmiset pyrkivät
ohjaamaan yhteiskuntakelpoiselle tielle.
Jotkut jopa syöttävät ihan pyytämättä.
Toisinaan tunnen itseni lemmikiksi tai
pehmoleluksi.
Porattavaksi muoviankaksi.

Veloena kirjoitti...

Hiiiohei blogiravut, takaisin lomalta. Kissa poraa keltaista muoviankkaa, joka on itse asiassa muovidodo tässä rituaalisessa viitekehyksessä. Linnusta tulee MC:n sauvan kruununjalokivi erääseen seremoniaan. Me muut olisimme leikanneet saksilla reiän kepille, mutta Kissa halusi porata. Ilme on teeskennelty, sovitettu linnun poraamiseen.

Sauvasta tuli todella hieno.

Älkää multa tulko realismia kyselemään ;)

Joo, tuo Vaskitsan mainitsema tulkinta läheisriippuvuudelle on musta se, mitä arkikielessä käytetään. Tyypillistä kyllä, tässäkin psyyken outoutta (?) kuvaava termi kierrätetään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Koirien kohdalla eroahdistuksesta, se on mielestäni tosi hyvä termi.

Hyvä, että te olette päivittäneet blogiani sillä aikaa kun olen itse lomaillut =D olkapää liiasta tietokoneilusta kipeytyneen :(