Hiljaisista päivistä

On meluisia päiviä, jolloin nauretaan kahviloissa, ja hiljaisia päiviä, jolloin ylämäkeen pyörää runnoessa ei yksikään ajatus katkaise tien pintaan katseen kiinnittämistä. Tänään on hiljainen päivä, vaikka tekemistä onkin paljon.

Päivän tunnistaa hiljaiseksi jo siitä, kun pyöräillessä Alppipuiston syrjitse ja sujahtaessa junaradan alitse kosteasta betoniholvista ja sukeltaessa puistonäkymään on vain rauhallisen mielissään siitä, että ainakaan tänään autot eivät ole muuranneet tuota pientä puistonlänttiä umpeen kuten niin usein käy. Niinä päivinä, kun nurmi on täynnä parkkeerattuja autoja, harmittelen, ettei minulla ole edelleenkään otsaa hankkia kännykkää, jolla voisi soittaa pysäköinninvalvontaan, kuten suuri osa ystävistäni tekee aina puistossa autoja havaitessaan. (Suoraan sanottuna on aika käsittämätöntä, että lapsiperheet opettavat lapsilleen heti alusta saakka, että on ihan okei pistää auto paikkaan, jonka olisi tarkoitus olla yhteistä vihreää keuhkoa ja johon autoilla ei olisi itse asiassa mitään asiaa. Ihan turhaa sitten myöhemmin ihmetellä, miksi kersat pöllivät ties mitä ja hajottavat paikat, jos ensimmäisiä leikki-iän läksyjä on, että säännöt on tehty tallottaviksi ihan just silloin kun sattuu huvittaan koska sehän on aikuisuuden vapautta, jee.)

Hietalahden torilla ainoa asia, jonka kelpuutan, on kaksi litraa kotimaista mansikkaa yhteiselle viltille. Edellä rantaan suunnistavan Kissan bongaan jo Hietaniemenkadun kulmasta, ja koetan kiljua kovaa KISSAKISSAKISSA, mutta eihän se kuule, polkee kauheaa tahtia eteenpäin. Koetan ottaa sen kiinni, mutta epäonnistun. Hyvä kun pysyn perässä. Ääneni ei taida olla auki.

Eikä se edes hämmästy, kun viimein saan sen kuuloetäisyydelle. Eikä säikähdä, kuten itse tekisin. (Onko se tekemistä, kun jotain tapahtuu tahatta?)

Etsimme paikan varjon ja auringon rajalta, jotta Hassun Tytön ja Tukaanin lapsi saa olla viileässä. Levitämme pyyhkeet - yksi Snoopy ja yksi Myyrä, muuten aikuispyyhkeitä - ja mansikat ja kiskomme liiat vaatteet päältä pois. Hietsussa alkaa ahdistaa, kuten aina. Niin kauan kuin syö mansikoita ja naureskelee, kaikki on okei, mutta veteen marssiminen on kauheaa, kun koko ranta on täynnä täydellisen ruskeita ja selvästi kehonsa muotoa visuaalisin kriteerein muokkaavia ihmisiä. Ja ne tuijottavat. "Älä pelleile", sanoo Kissa, kun epäilen olevani liian ruma rannalle. Olen kuullut liikaa sitä läppää siltä ystävältäni, joka hurahti teininä rantalentikseen, niitä yököttelyitä löllyvistä läskeistä.

Hassu Tyttö nauraa niin että ikenet näkyvät. Hän ymmärtää asian. Jossain vaiheessa Hassu Tyttö laihdutti, mutta ei enää. Minä en laihduttanut silloinkaan, kunhan pysyin poissa Hietsusta ja ajattelin, että se on niiden muiden paikka, niiden jotka haluavat olla ja siksi ovat edustavan näköisiä.

Mutta uiminen on tosi zen. Kellun selälläni senkin jälkeen kun Kissa ja Tukaani ovat jo nousseet hiekalle, pitkitän vedestä nousemista. Vesi on ystävällinen elementti niin kauan kuin pysyy vatsa taivasta päin. Toisin päin painuu yhä alemmas. Hetken selkäuinnin tai -kellunnan jälkeen vesi kannattelee rintauinnissakin, vaikken oikein ymmärrä miksi. Siksikö, että tuntee hetken olevansa ystävällisillä vatsaläskeillä ja unohtaa jännittää keskiruumiin, joka kiristyessään painaa heti enemmän kuin keuhkojen ilmapussit kykenevät kannattelemaan? Uin enimmäkseen selkäsammakkoa, mutta myös sammakkoa vatsa alaspäin, ihan kunnon kohottamiseksi. Huhkin kylmässä vedessä, tai ei se niin kylmältä tunnu, viileältä vain.

Miehet palelevat varmasti helpommin, koska heillä on pienempi ihonalainen rasvakerros, ajattelen tyytyväisenä hypoteesien helppoudesta.

Rannalla ihmettelen käytännössä sitä, kuinka vauva koettaa tarttua ääniin käsillään. Äitiysneuvolassa ei ole kerrottu, että kokeellisen psykologian mukaan alle kaksikuinen vauva ei vielä erota toisistaan näkö- ja kuuloaistimusta (tai muutenkin mitään erityisen kanavan aistimusta) vaan koettaa tarttua käsillään ärsykkeisiin. Onneksi olen juuri lukenut eri aistien suhteista ja niihin liittyvistä kulttuurikäsityksistä ja näen vauvan kiinnostavana koe-eläimenä, jota hellävaraisesti matkan päästä tarkkaillen voi arvailla, miten se maailman hahmottaa, ja siten mikä meidän muidenkin maailma on ollut ennen kuin kulttuuri on tuudittanut meidät visuaalisuuden uneen. Kädellisiä pienestä pitäen, ajattelen.

Se jää kyllä hieman epäselväksi, oppiiko vauva aliarvioimaan äänten merkityksen erottaessaan ne aikanaan näkymistä ihan vain sen takia, ettei ääniin kykene kajoamaan sormin. Ja entä hajut ja maut, lihasaistimukset, suoliston tuntemukset ja veren jyske korvissa, suljetaanko ne pois tajuttaessa, että niitä ei voi repiä ja sormeilla? Epäilen yhä enemmän, että olen itse valmistusvirheinen tarkastelukohde. Minusta veren jyske on aina ollut jännittävämpi kuin tartuttavat asiat, samoin selkärangan helminauhan asennon kuulosteleminen, vaikka visuaalisen hahmotankin selvästi kämmenieni kautta.

Ehkä se on sitä, kun joogaamme äidin kanssa aamuisin olohuoneen matolla yöpaidoissamme, seitsemänkymmentäluvulla. Äidin ainoan joogakirjan nimi on Jooga ja seksi.

Kotona vien pussilakanat taloyhtiön narulle neljän talon päähän meistä, huoltorakennuksen katolle. Talojen pihoihin ei saada talokohtaisia naruja, koska talot ovat suojelukohde ja pihat taloyhtiön hallituksen lausunnon mukaan "ilmeeltään juhlavia, mihin pyykkinarut eivät sopisi". Pyykkinarun sijasta pihassamme on lasten leikkipaikan lisäksi kolme matontamppaustelinettä rivissä.

Huoltorakennuksessa, entisessä taloyhtiön lämpökeskuksessa, toimii pesula. Suuri tuuletin puhaltaa katolle puhtaiden pöytäliinojen ja lakanoiden tuoksua. Laskostan jo kuivuneen patjapussimme taitokselle, nostelen siniset pussilakanat narulle tiilipiipun juurella. Maassa lojuvat turkoosi verkkokassi ja koirat kärsivällisinä katsellen. Niistä pyykkihommat ovat selvästi vähän tylsiä, kun eivät jaksa edes seistä. Ei toivoakaan, että täältä selvittäisiin mielenkiintoisemmille hajuille nopeasti. Lopulta pyykkipojat ovat kohdallaan ja patjapussi rullalla. Koirat ponkaisevat jaloilleen rullan sujahtaessa verkkokassiin.

Laskeutuessani katolta mietin, että joidenkin käsitysten mukaan uimarannalla pitäisi olla onnellisempi kuin pyykkiä ripustaessaan. Mutta pyykin tuoksu on niin valloittava, eikä pyykkinarun luona soi kaiutinpoppi, ja koirat katselevat kärsivällisen hyväksyvinä, eikä ole kiire minnekään, eikä kysymyksiä mietittävänä, vain vaiteliasta viikkaamista ja oikomista ja haistelua, varjojen kulmien mittailua silmämääräisesti. Mieleen tulee Kirjailijan päiväkirjan merkintä, jossa on siteerattu kirjailijoiden blogien olevan muka-muka-vallankumousta. Onko jollekin vallankumous positiivinen sana tai asia? Minulle tulee mieleen vain nyljettyä lihaa, paranoiaa, valtapeliä ja pampun mätkäyksiä. Miksi kukaan haluaisi sellaista? Parempi, että muutokset tapahtuvat huomaamatta. Että joku päivä joku tekee valtuustokysymyksen siitä, miten on mahdollista, että Animalian mainokset katosivat noin vain, että biojäteastioihin ei enää tule biojätteitä muovisissa hedelmäpusseissa, että ajokortin ei enää tarvitse olla se tavoitelluin ylioppilaslahja. Että jokin päivä lakkaan pähkäilemästä, miksen ole koskaan käynyt niissä vaahtokylpybileissä Ibizalla.

Hiljaisena päivänä ihanin osuus on illanalku parvekkeella, kun tuoreen sadon vihreä korealaistee pohjustaa jääteen sekoittuen sitruunan, sitruunatimjamin, ananassalvian, kissanmintun ja Rober's Lemon Rose -tuoksupelargonin makuihin. Ei ole hoppu minnekään, viikonloppu tulossa, luvassa tofun grillailua ja krokettipelejä.

Lauleskelen itsekseni The Zombiesin biisiä "A Rose for Emily". Kuvittelen niiden laulavan E. Dickinsonista. Äkkiä muistan, kuinka paska oli tsombejen aiempi levy, jonka niinikään londimme kirjastosta. Aiemmat levyt ovat rämpytirämpspoppia, Odessey & Oracle sen sijaan mietteliäs ja hiottu. Niille tapahtui jotain vuoden 1966-1967 tienoilla, kuten niin monelle muullekin yhtyeelle. Ne oppivat kuulemaan hiljaisuuden, siltä tuntuu. Jotkut tuttavani ovat kovasti sitä mieltä, että ne oppivat vetämään huumeita. Tämä on vakikiistan aihe. Minusta hiljaisuuden voi kuulla ilman huumeitakin. Laajentavathan teoriatkin tajuntaa. Ja kirjat, ja polyrytminen rummutus, ja juokseminen, selällään kelluminen, mikä vaan, mihin keskittyy. En enää jaksa kiistellä aiheesta, jonka loppukaneettina saavutetaan aina toteamus, että joko minä olen edelleen syntymähumalassa tai sitten en vain tunnusta, että olen käytellyt LSD:tä vuosikaudet. En pidä kummastakaan vaihtoehdosta.

Ihan vain siksi, ettei kumpikaan niistä ole totta. Humalassahan ei tajua paljon mitään, keskittyy vain pöhnäisiin "hei, haluan koko maailman rakastavan mua" -tuntemuksiinsa. Epäilykseni LSD:stä ovat samansuuntaiset. On parempi stepata tunisialaiseen biisiin, tai kuopsuttaa maata retiisien ympäriltä, tai opetella tunnistamaan ja erottamaan toisistaan koiran leikki-, pelko- ja aggressiomurina. Kuulla se, onko päivä meluisa vai hiljainen liikenteen, lentokoneiden ja stereoiden äänten, ihmisten nousevien ja laskevien vokaalien takana.