Kaupungilla

Meidän piti mennä uimaan, mutta toisin kävi. Ilvestä alkaa palella matkalla lääkäriin, minua koirien aamupissillä, ja toteamme hyvässä sovussa, että Suomenlinna odottakoon visiittiämme siihen saakka, että saadaan suopeampi sää. Sen sijaan menemme kaupungille. Ilves viettää viikkokausia mökillä Lyytikki-kissan seurassa tehden gradua rokkilyriikoista ja kaipaa kaupunkikulttuuria. Minä puolestani vietän viikkokausia kotona... no, se on kyllä liioittelua. Olen viime aikoina käynyt keskustassa päivittäin. Joka päivä on jokin kokous tai tapaaminen, helle on herättänyt ihmiset toimimaan.

Ramppaamme ensin Tennispalatsin taidemuseon kiinalaisen valokuvan näyttelyn läpi, systemaattisesti lopusta alkuun. Kun pääsemme alkuun nähtyämme kaiken matkan varrelta, opas kysyy, joko kävimme yläkerrassa. "Voi, heti ensimmäiseksi, kiitos."

Jossain vaiheessa näyttelyä käy selväksi, että olemme liikkeellä liian kevein kantamuksin. Vatsat alkavat laulaa. Suoriuduttuamme ulos menemme teemallisesti kinkkiin syömään. Tarjoilija ei muista kysyä puikkoja, ne pitää erikseen hakea tiskiltä. Omituista, että kinkeissä haarukka on edelleen lähtöoletus. Puikoilla oppii kuitenkin syömään siedettävän nopeasti, parin kerran harjoittelun jälkeen. Uusien asioiden oppiminen on erinomaista aivovoimistelua. Sormilihaksetkin saavat osansa. Meitä tosin harjoite ei taida kehittää enää minnekään. Otamme tofua pekingiläisittäin ja tofua tom yum. Pekingiläistofun kastikkeessa on piparkakkumainen maku. Mutta tulisuus on ainoastaan ruokalistan lupauksessa. Onneksi pöydässä on täyteläinen chilipönikkä.

Jotenkin kylmä päivä on poutaantunut ja lämminnyt. Valumme tahdottomina katuja pitkin. "Miten ois tee ja kahvi?" ehdottaa Ilves, ja suostun. Ilveksen laukussa gradukirja makaa neitseellisessä tyytyväisyydessään. Pyörimme hetken Kappelin terassilla, mutta vessajono ja kahvilajono ovat liian pitkät. Siirrymme yliopiston päärakennuksen sisäpihalle selaamaan Aurinkomatkojen kesäluetteloa.

Olen ollut lomamatkalla viimeksi viisitoistavuotiaana. Sen jälkeen pelkillä matkoilla, joita ei juuri lomaksi voi sanoa: kielikurssilla, reilaamassa (seitsemän maata kuukaudessa!), kaupunkimatkoilla, tapaamassa toisen maan kansalaisaktivisteja ja sen sellaista. Matkat tuppaavat menemään suorittamisen piikkiin. Nyt katselemme kuitenkin kuvia hiekkarannoista ja baaripöydistä, joille on nosteltu herkullisia mezejä.

"Miten se Ibiza, mihin se kaatui?" kysyy Ilves. "Ei se kaatunut mihinkään, kukaan ei oo vaan pannut rikkaa ristiin sen eteen", mutisen mietteliäästi katsellen Riccionen rantaviivaa. Meidän rakas Ibiza-suunnitelmamme: paljon tuttuja, vaahtokylpybileitä, yöuinteja päivävaatteissa. Kukaan ei ole tehnyt mitään. "No jaa, ei me ehkä siellä viihdyttäiskään", sanoo Ilves, "kun norjalaiset oksentais naapurihuoneessa ja britit toisella puolen." Nyökyttelemme kaukaa viisaasti. Tykästymme kohteisiin, joissa sanotaan, että yöelämä ei ole vilkasta, vaan että loman kulissina on "aito" kylä, toisinaan hyttyset häiritsevät ja saattavatpa kylän kukotkin valvottaa herkkäunisia aamuyöstä. Olemme toisin sanoin varhaiseläkevireessä.

Luteita emme sentään halua.

Lomaesitteitä on turvallista katsella, koska lomalle ei pääse ikinä. Kissa ei edes ymmärrä, miksi ihmiset haluavat lomailla. Minua idea on alkanut kutkuttaa pari vuotta sitten ja nyt alan olla aika kypsä ajatukselle - jos lentomatkaa ei oteta lukuun. Se kiristää päätä, edelleen. Lentomatkailussa kun hiilidioksidia suihkitaan ilmaan oikein urakalla.

Ajatus lomasta Ilveksen kanssa on kyllä kutkuttava, koska silloin voisi höpöttää ja nonsenseerata päivät pääskytysten ja ehkä illalla tunnelmoida drinkkilasi kädessä muistellen vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaikki oli itse asiassa enemmän perseestä kuin nyt. Esimerkiksi, en halua kuolla enää nyt hetipaikalla. Enkä jaksa haikailla vyötärön perään. Minulla ei ole koskaan ollut, enkä suoraan sanoen enää jaksa uskoa, että sellaisen saisinkaan, vaikka missä kidutuslaitteissa vatkaisin aamusta iltaan. Ilveskin on omaksunut terveet elämäntavat.

Vaikka istumme Yliopiston päärakennuksen sisäpihalla, ja sitten kävelemme Indiskan aleen, ja ties minne rättikauppoihin lähinnä vaatteita hajamielisesti haukkuen ja ihmisten parveiluvimmaa päivitellen (ei, me emme ole osa joukkoa, ainakaan omasta mielestämme - emmehän edes osta mitään, me vain tarkistamme, mikä nyt on kohta ei enää in) ja olemme Helsingissä mitä fyysisimmin, olemme samanaikaisesti vesipuisto Serenassa, liekö yhdeksän vuotta sitten, muoviset lepotuolit mäenharjalle raahanneina, riisiä kasviliemessä naamoihin lapioiden, kylmästä täristen.

Jostain syystä ystävättärien kanssa käy aina näin.

"Mutsi aina ihmettelee, miten mulla menee koko kuun hummausrahat kahdessa kaupunkipäivässä", selittää Ilves. Nyökyttelen myötätuntoisena. Sellaista se juuri on. Ja vielä yksi kupillinen teetä, ja sitten lasillinen jääteetä, eikä yö tule ikinä. En muista yhtään rakennusta, jonka ohi kuljemme.

Kaiken tämän teemme lomamielellä, iloisen huolimattomina, liikuttavan tietämättöminä siitä, mitä Lontoossa, jossa kumpikin meistä on asunut, on tapahtunut. Puhummekin Lontoosta, siitä miten siellä olisi taas ihana käydä. Viimeksi kävin ysikasi. Siitä on miltei kymmenen vuotta. Luulen edelleen silti tietäväni, mitä siellä tapahtuu. Missä hengaa cooleja tyyppejä, mistä saa hyvää vegemättöä. Ilveksellä tuntuu olevan samantyyppisiä illuusioita.

Lontooseen emme siltikään halua, vaan jonnekin, missä on aikaa ajatella, keskustella ja maistella. Merta, jonne polskutella harhaluuloin omista uintitaidoista. Jostain syystä me puhumme vain ruoasta. Ja hiljaisuudesta, kiireettömästä aamusta.

Ihmiset tulevat päin niin että reppu vääntyy miltei irti hihnoistaan.