Krokettia

Elämä on kummallista. Niin kuin himo pelata krokettia. Kroketti on suunnattoman hauskaa, vaikka olenkin siinä suunnattoman huono. Siinä missä muiden on helppo lyödä porteista lävitse, itse lähestyn niitä hiipien, vähän kerrallaan. Tai sitten vain kuvittelen, että niin on. Ei. Olen pelannut krokettia liian monta kertaa tietääkseni, että pallopeleissä - myös niissä muissa - olen täysi latuska.

Mutta mailan ja pallon päästämä kaikuva TLAK on äänenä liian houkutteleva, jotta järkeni toimisi. Tai edes, että koko ajan muistaisin se, miten isä sanoo yhä uudestaan hämmästellen: "Mikset sinä koeta tähdätä?", kun on lapsi ja suorastaan tärisee tähtäämisestä ja sen vaikeudesta. "Miten sinä et saa sitä palloa reikään?" Minigolfia. Minigolfradalle en suostu lainkaan. Kroketti menee, siinä voi sentään heilutella puista mailaa ja kuunnella TLAKeja. Ja ajatella, että jonkun kerran saa pomppia tasajalkaa ja sanoa JIP JIP JIP pallon suhahtaessa kerrankin sinne, minne pyydetään salaisissa rukouksissa.

Ja jos voitan jonkun, tulee paha mieli, pahempi kuin siitä, että häviää. (Tämähän on vain krokettia, sanon itselleni, jos häviän. Krokettia, peliä. Mutta jos toinen häviää, en tiedä, löytyykö hänestä psykologisia mekanismeja pettymyksen nopeaan poispyyhkäisyyn.) Haluaisin sopupelin. Että kaikki hyppisivät yhdessä. Inhoan sääntöjä, jotka estävät tällaiset mahdollisuudet.

Porvariston Helmi ei riemuitse saadessaan pallon portin läpi. "Se vaikuttais vähän ylimieliseltä", hän epäilee. Minun intuitioni juoksevat toista rataa: se vasta musertavaa onkin, jos joku lyö ylivoimaisen tarkasti ja huolellisesti eikä edes riemuitse yllättävistä menestyksistä. Silloin näyttää siltä, että menestys on normi ja muiden pitäisi oikeastaan ryömiä akileijojen taakse märehtimään omaa surkeuttaan. Kun selitän, miten asian näen, hän huokaisee ja sanoo, että ehkä onkin parasta olla lapsenomaisen avoin. Melkein sanon takaisin, että toisaalta se on kyllä turpiin kerjäämistäkin, vaikka epäilemättä osalle ihmisistä se on jonkinlainen jäsentymätön, spontaanin oloinen hyve.

En osaa ajatella, että peli olisi peli ja kertoisi vain pelistä. Katselen ja kuulostelen, miten ihmiset reagoivat liikkeissään siihen, että pallo pomppaa portin ohi tai sen läpi.

Muuten on vain kuuma, oikea kesä. Uimista, grillausta, jääteetä kannuittain. Kun pyöräilee kaupunkiin ja takaisin, selkä on hiessä. Kissa löytää itselleen DuoSportin alennusmyynnistä kahdet New Balancen lenkkarit, toiset kävelyyn, toiset juoksuun. Enää sisäpelitossut puuttuvat. Ei-lapsityövoimatossuja on hankala löytää. Molemmat New Balancet on tehty Englannissa.


Ajankulukseni olen lukenut taas kerran Margaret Atwoodin Ryövärimorsiamen ja miettinyt, mikä ihmeen salaliitto näissä Atwoodin kirjojen kansituksissa on takana. Kannet ovat semmoista naisten romanttiset lukemistot -tyyliä, vaikka Atwood on kaikkein taitavin nykykirjoittajista psyyken rakentumisen ja alituisen paikkaamisen kuvaajana. Kolme naista, jotka kuvataan tekstissä kaikki muuta kuin perinteisen kauniiksi, ovat kannen valokuvassa kolme juppiajan kaunotarta. Jaa-a, haluaako joku, että miehet eivät kehtaa lainata näitä kirjoja? Vai arvellaanko, että kirjassa, jossa kolme naista setvii suhdettaan neljänteen, ei ole riittävästi tärppejä miehille, noille kärsimättömille ja eläytymiskyvyttömille (sic) olioille? (Frans de Waal, kädellistutkija, kädellisten moraalin alkuperän tutkija, tosin viittaa Atwoodiin naisten keskinäisen kiusaamisen ja kilpailun mestarillisena kuvaajana. Ainakin yksi setä tunnustautuu siis Atwoodin lukijaksi!)

Joka tapauksessa, Atwoodin kirjan kolme naista ovat kaikki erilaisia ja hyvin eläydyttäviä. Hämmentävää, kuinka Atwoodin kaikkien kirjojen kaikki henkilöt ovat niin helposti sisäänsujahdettavia. Yleensä saa olla kiitollinen, jos kirjasta löytyy yksikin hahmo, johon on luontevaa kiinnittyä. Ja silti, kaikki hyvin erilaisia.

Pohtiessani tätä monitahoista eläytymistä tajuan äkkiä, kuinka jokainen meistä on eri kontekstiin sijoitettuna vuoron perään se hörhö, joka juo vain yrttiteetä eikä suostu myöntämään, että viha on reaalinen tunnemaailman osa, vuoronperään se kyyninen historioitsija, joka näkee kaikkialla sotaa ja strategiaa ja hymähtelee toiveelle maailmanrauhasta, ja sitten se vähän pyöreä nainen, jonka selviytymiskeino on olla seurueen pelle, se joka nauraa kovaan ääneen ja heittää roiseja vitsejä älynsä terällä jalkojaan viillellen, itkien vasta myöhemmin kotona, kylppärissä. Muistanpa yhdenkin päivän, jolloin kolmessa eri seurueessa tajusin meidän Kissan kanssa edustavan täysin eri väestöryhmiä, ja kaikki vain sen takia, että menimme kolmiin erilaisiin juhliin samoissa vaatteissa ja aatteissa ja kampauksissa.

Tällä lukukerralla Ryövärimorsiamessa kutkuttaa pahimmin Rozin - se huumorpommi - pohdinnat tyttäristään. Siitä, kuinka näille sellainen, mitä suuren ikäluokan feministit vielä paheksuvat tai ainakin arastelevat toteuttaa, on jonkinlainen itsestäänselvyys. Kiroilu, esimerkiksi, rivot vitsit, luonteva suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Atwoodin kulttuurianalyysi on viiltävän tarkka. Tunnistan kohta kohdalta puheenaiheet: näitä on puitu äidin kanssa.

Moraalin fokus muuttuu. Se siirtyy ehkä pois kiroilusta ja kunnollisuudesta ja nuuskuttelee mennessään kohti jotain laveampaa, ja toisaalta tarkempaa, tuoteselosteita ja valmistusmaita lukevaa, ainakin joissain perheissä. Onko se kaikki vain auktoriteettiuskon ja yksien totuuksien romahtamista? Toisaalta, tähän pitää aina liittää kysymys, minne virtaus kääntyy seuraavaksi. Sinne minne nenä vie?

Olen viime aikoina miettinyt erityisen tarkasti tieteenhistoriaa (osana aatehistoriaa ja aistimellisuuden historiaa). Meidän tieteenhistoriamme on nykytieteen osalta visuaalista kuin mikä. Puhuessa tunnistamisesta ja mittaamisesta puhutaan yleensä jostain, mikä voidaan nimenomaan nähdä. Puhutaan maailmankuvasta ja maailmankatsomuksesta. Ja sitten niitä muita vaihtoehtoja: Tuntoa - Meadin kuvausta siitä, kuinka aine on tietämisen mahdollistava silta- kun esine vastustaa painaltamistani, en kohtaa pelkkää pintaa vaan esineen voiman, sen sisäpuolen, sen aktiivisuuden vastustuksessaan. Hajua - kuinka eräs filosofian luennoitsija nauroi kurssillaan, että taiteilijoiden "tutkiminen" on yhtä systemaattista kuin koiran hajujäljillä juoksentelu, ja kuinka ajattelin heti sitä, että kyllä koira siitä huolimatta tuo takaisin juuri sen kepin, joka sille heitettiin, mitä visuaalisesti toimiva ihmisapuri tuskin onnistuisi tekemään keppien tapauksessa. Liikeaistia, lämpöaistia, hemmetti, niitä kaikkia yhdessä. On älytöntä ottaa kokonaisesta kukkakimpusta erilleen pelkät neilikat ja sanoa, että nämä ne ovat, tämä on maailma.

Mutta on lohdullista nähdä, kuinka pyrkimys esittää asiat korostetun visuaalisesti on kuitenkin johtanut maailmankäsityksiin, jotka on vaikeaa jäsentää visuaalisesti. Kuten suhteellisuusteoria, tai kvanttiteoria, tai ajatus siitä, ettei ole tunteetonta järkeä.

Vaikka menisi kohden vääriä ihanteita itsepäisesti, saattaa osua portin lävitse ja saada hyppiä hetken tasajalkaa varjoisassa illassa, savunhajuisissa vaatteissa ja hiuksissa, omenapuiden oksien raapiessa niskaa.