Niin kauan kuin makaan sängyssä ja luen kirjaa, jonka olen halunnut lukea jo pitkään, tunnen olevani täynnä tyhjää, johon suodattuu hitaasti ja epävarmasti murusia toisista maailmankaikkeuksista, jos ei muuta, niin vieräähtääkseen unohduksiin säällisen ajan kuluttua, painumatta pitkäkestoiseen muistiin työmuistin sotkuiselta tasolta.
Tahtoisin mennä Jazz-Espalle kuutelemaan Mika Pohjolaa ja Moomin Voicesia, mutta aamuinen vierailu Työkkärissä on vienyt innon antautua sporan vietäväksi kaupungille, missä ihmisten jalat käyvät vikkelään ja reitit usein toistensa ylitse polveillen.
Tahtoisin yhtä, ja toista, ja kenties kolmattakin. Kuuntelen työkkärisedän selostusta Tervetuloa työttömäksi -tilaisuudessa. (Ei, virallisesti sen nimi on alkuinfotilaisuus, mutta tämä ei ole virallinen blogi missään suhteissa.) Hämmästelen sedän kokopäivätyö-korostusta. Minulle riittäisi osapäiväkin. Tai siis, olisi ihanteellinen: älyllinen osapäivätyö. En ole varma, kuinka älyllisiin suorituksiin pystyn, mutta maksimissaan neljä tuntia päivässä jaksan ajatella vakaviakin asioita. Pidempään en. Kokopäivätyöntekijänä luultavasti ajattelisin neljä tuntia, bloggaisin tunnin, lounastaisin puolitoista (jos ei olisi kellokorttia) ja jäljelläolevat puolitoista koettaisin opetella torkkumaan istuma-asennossa kädet näppiksellä vilistellen.
Ja sitten illalla menisin puistoon ihmettelemään, miten sinistä öisin on.
Siinä eturivissä istuessa, kyynärsauvat maassa lojuen, herään äkkiä huomaamaan, että olen kolmekymmentä, en enää yksitoista. Parhaina päivinä tällaistakin tapahtuu. Useimpina ei laisinkaan. Siksi on oltava rutiineita, jotka ohjaavat käytöstä edes jonninverran ajattelevaiseen suuntaan. Olla kolmekymmentä... herranjumala, en voi enää lykätä unelmiani vedoten epämääräiseen keskenkasvuisuuden ajatukseeni. Runot on viimeisteltävä sassiin ja iskettävä postiin. Ei niitä kukaan julkaise, mutta silti. Voin laittaa ne sitten vaikka nettiin ja kieriskellä tuskasta, kun hävettää niin hirviästi. Runojen kirjoittaminen on vähän samanlainen juttu kuin kasvissyönti: turpiin kerjäämistä. Mutta so what.
Ja sitten, opiskella fysioterapeutiksi ja tuntea ammattiylpeyttä. Olen sellaisessa liikenneympyrässä, että päätä huimaa ja suuntavilkku on jumiutunut päälle. Vilkku, mitä ihmettä, käytänkö autometaforaa? Voi, mikä idiootti. Ajatukset kiipeilevät ikkunoiden karmeilla ja virnistelevät sedän paukkarishowlle. Ainoastaan yksi seikka kiinnostaa: työkokemuksen hankkiminen harjoittelulla, joka ei maksa työllistäjälle mitään, valtio maksaa. Nyt pitää vain keksiä, mikä olisi unelmatyökokemus ja marssia tarjolle pyrstösulkiaan viuhutellen. Kuten riikinkukot, minäkin uskon vakaasti, että ideaalit ja lyyrisyys maksavat itsensä takaisin todistaessaan, että tämä yksilö voi keskittyä muuhunkin kuin selviytymiseen ja selviytyä silti.
Tosin ehkä sauvat kotona... tänään jalka kestää jo pieniä varovaisia askelia. Huomiseksi olen suunnitellut pyöräretken. Pian joku hyökkää tänne ja sitoo minut pöydänjalkaan, etten loukkaa itseäni enempää. Ei hätää, lääkäri oli sitä mieltä, että itse tiedät varmasti parhaiten, mitä se kestää. Kerrankin varmaa tietoa kaiken luulemisen jälkeen!
Kyllä, kivusta on hankalaa erehtyä.
Tajuan myös, että asun miehen kanssa. Se vie valkopyykit koneeseen ja käynnistää koneen mukisematta, mutta kun huhuilen tahtovani lisää kakkua ja vielä kupillisen lemon rooibos -luomuteetä, kiitos, kuulen ihan selvästi sen mutisevan VOI JEESUS SUN KANSSAS. Vaikka olen pilkkonutkin pääruokaan kiinankaalit ja porkkanat ja huudellut neuvoja kärsivällisesti ihan perusasioista. Luulisi, että Kissa muistaisi kasvisten wokkausjärjestyksen keväältä, mutta ei. Mies, joka muistaa joka ikisen näkemänsä elokuvan juonen ja lukemansa argumenttiketjun. No ei ehkä ihan, mutta tuhatkertaisesti minuun verrattuna. Ilmeisesti meidän kosmoksissamme on relevanssieroja. En viitsi huutaa perään, että kuulo ei sijaitse siinä silppuuntuneessa nivelessä, tänks vaan. Vaali sopua, teroitan mieltäni.
Eihän Kissaa voi olla rakastamatta silloinkaan, kun sen hermo alkaa pettää huudahdusteni tihentyessä. Milloin kirja, milloin kakkua, milloin halkaistu greippi. Haluaisin keskustella jonkun muun kommenttipalstalla siitä aiheesta, miksi länsisuomalaiset eivät profiloi länsisuomalaisuuttaan blogeissaan samalla tavalla kuin itäsuomalaiset - on ikään kuin maamme läntinen osa olisi täysin mykkä. Mutta kukaan ei kirjoita aiheesta. Tai ehken vain jaksa niitä blogeja riittävän pitkään törmätäkseni näihin pohdintoihin. Suurin osa ystävistäni on vankasti itäisiä ihmisiä.
Luen Kissalle ääneen Janin blogista löytyneen narinan nimityksestä nettiblogi, mutta Kissa ei lämpene. Hänestä blogit ovat edelleen roskaa. Ekshibitionistien ja tirkistelijöiden maailma, kaiken maailman hullujen kenttä. "Järkevillä ihmisillä ei ole aikaa roikkua netissä", hän perustelee. Kuvitelkaa nyt. Ehkä hänellä on ihmisistä jo valmis käsitys, minulla ei. Tai ehkä hän on vain väsynyt avokkiinsa, joka karjuu sängyssä nälkäisenä lokkina heti työkkäristä kotouduttuaan ja ottaa läppärin sivuun työtehtävistä.
Olisinko sen hyödyllisempi kitkiessäni tai koiria taluttaessani? Tai jos pesisin ikkunat, tai harjaisin kissat? Viikkaisin sateenvarjon auki ja astuisin tuonne sateeseen ja ottaisin sporan Kappelille, jonka terassin suojista tirkistelisin harmaan verhon takana mökästäviä muumiääniä. Hyödyllinen, kirjoittaa setä Dewey, siteeraan ulkomuistista, on yksi käsitteistä, jotka ymmärretään kaikista eniten päin peetä. Ajatellaan hyödyllistä jotain yksittäistä käytännön tointa varten, työkalumaisesti. Ja toki purkinavaaja onkin hyödyllinen tomaattitölkin avaamiseksi, mutta esimerkiksi pyöränkumia paikatessa tai hampaita harjatessa siitä ei juuri ole mihinkään. Taide sen sijaan hyödyttää koko ihmiseliötä kokonaisuutena. Eikä taidekokemusta ole ilman kokijaa... kyllä, olisin hyödyllisempi taideyleisönä.
Ei ihmekään, että tunnen pientä moraalista närää istuessani sängyllä jalka koholla ja ahmiessani Mary Douglasia, yhtä pientä nimeä pitää lukea -listastani. Sillä mistä lukeminen on kotoisin verrattuna terassilla jääteen ryystämiseen, kun sataa ja sateen takana on jazzia? Jostain puritaanisesta Uuden-Englannin tai Vermontin pikkukylästä, varmaankin.
Jotain hyvääkin sieltä tulee. Tyhjyyden tunteessa on jotain kiehtovaa. Ehkä mielikuvituksen maadoittamattomuus? Tai se, kuinka aidat ovat ränsistyneet jo kauan sitten joen vietyä kaiken lietteen? Kun on hyödytön olo, on yllättävän helppoa nukahtaa, tunne, joka on minulle äärimmäisen vieras. Minuutit eivät pitkity, vaan lukemisesta väsyneiden silmien painuttua hetkeksikin kokeellisesti kiinni tajunta liukuu toisaalle ja puhkeaa tuntemattomiin kosketuksiin.
ごっつんこ
1 päivä sitten
6 kommenttia:
Mutku me läntiset ihmiset ollaan niin tylsiä ja tavallisia, ei meistä kannata kirjoittaa.
Ja mitä siittäki tulis jos mä ny alkasin itteeni analysoitteen saati sitte muita meikäläisiä. Naapuri kumminki lukis ja luulis että mä aattelen että se on just semmonen ja oikei pahimmasta päästä. Paree ol ihan hiljaa vaan.
...ehkä joskus, jos kehtaan.
Kehtaa, kehtaa pois. Ehkä asia on niin kuin kohdallani, että jos on puolet länttä ja puolet itää (hii melkein kaukoitää tai oikeestaan etelääkin) niin se länsi torjutaan lähes täysin.
Exäni on tähän mennessä ainut ihminen joka on edes puhunut tästä: hänestä itäiset ihmiset ovat vosuja jos ovat naisia ja tyhjänpuhujia jos miehiä. Heillä (meillä) ei ole moraalia lainkaan. Rationaalisuudesta puhumattakaan... ummh, ummh.
Ennen kun tapasin hänet päähäni ei ollut pälkähtänytkään, että joku voisi nähdä erot NIIN suurina ja kiveenkirjoitettuina. Toki omasta perheestänikin tiedän pari käytännön jippoa, mutta että koko mentaliteetti - - -
Minä olen muuten miettinyt samaa, että miksi länsi loistaa poissaolollaan. No nyt Heli Laaksonen on tehnyt uraa ja brändiä murteestaan, mutta esim. tiedotusvälineissä vaikuttaa itäsuomalaismafia ja aina kun esim. Hesarin kuukausiliitteessä tms. etsitään tavallista suomalaista se löytyy susirajan takaa. Olen ajatellut, että se johtuu siitä että toimittajat ym. ovat itse valuneen Helsinkiin susirajan takaa. Itselläni on voimakas savolaisuuteen liittyvä asennevamma. En kestä savonmuretta enkä savolaisia mikäli he puhuvat kuin savolaiset. Jaa ehkä minun pitäisikin kirjoittaa tästä blogissani, en vain tahtoisi kiihottaa ketään kansanryhmiä vastaan, edes savolaisia.
Kirsti
Jos on oltava koko ajan hyödyksi, ei ehdi koskaan olla ymmärrykseksi.
Uskomattoman hämärää siellä jo illalla on. Olin unohtanut, että etelässä heinäkuun lopun yö on jo noin pimeä.
ruu
Jaa, no ehkä siinä, että saavuttaa ymmärrystä, ei oikeastaan ole kyse siitä, onko hyödyksi, vaan siitä, pohtiiko jatkuvasti hyödyllisyyttä.
Sellainen on jotenkin kamalaa.
Lähetä kommentti