Isoäidin hiukset

Kuten sanottua, makaan sängyssä jalka koholla, jottei se turpoaisi palloksi. Bloggaaminenkin on hankalaa, koska silloin jalka on tuolilla istuessa alassuin tai enintään lonkan tasolla ja alkaa paisua ja tykyttää. Koska en osaa olla tyhjän panttina tai ainakaan haluaisi osata olla, niitän sisääni tuota islantilaista romaania, jonka eilen mainitsin.

Kirja kertoo isoäidin ja tyttärentyttären suhteesta ja tuo eläväisesti silmien väsyessä ja hiljaa maatessa mieleen oman isoäitini ja kesät maalla tämän kanssa. Sen, kuinka parhaina päivinä, kun isoäitiä muutakin kuin koski, ja hän jaksoi kitkemisen jälkeen istuutua peilipöydän ääreen, hänen pitkiä punaisia hiuksiaan sai kammata vaaleanpunaisella kammalla, jos malttoi olla repimättä. "Koskoo, koskoo!" hän valitti ja tempaisi kamman pois heti, jos vähän nipisti. Uskomatonta, että sama ihminen eli vuosikaudet sydänvaivojen, diabeteksen ja leikatun rinnan ja syöpälääkkeiden kanssa. Koskoo oli myös se repliikki, jolla käytiin makaamaan patjalle lattialla, kun oli veto loppu. Minun piti maata vieressä ja puristaa käteen elämää, mutta en oikein koskaan ymmärtänyt, miten se käytännössä tehtiin. Makasin ja puristin kättä, ja jossain vaiheessa isoäiti henkäisee: "Älä niin kovvoo, koskoo."

Ei ihmekään, ettei hoiva-ala ole koskaan juolahtanut kutsumuksena kehooni. Kun isoäidin jalat sitten amputoidaan yksi kerrallaan, hän makaa enää sairaalasängyssä kyljellään tuntemattomaksi laihtuneena, pisamatkin haalistuneena, tukka sängeksi kynittynä ja puristaa linnunkädellään rannetta ja sanoo: "Haluatko kammata hiukset?" Ravistan päättäväisesti päätäni. Siinä vaiheessa pitkät, punertavat hiukset ovat omani.

Jälkeenpäin äiti kitisee ja itkee. Kun mummo menee koomaan, isä ajaa uudelleen Varkauteen kiroillen säätä. Aina sinne ajaessa tulee helle. Sairaalassa, jonne äiti pesiytyy, haisevat kuuma, pissakatetrit ja sairaalaruoka. Maanittelemme isän kanssa äitiä syömään lounasta, mutta tämä ei tule, istuupa vain sairaalassa pitäen äitinsä kättä omassaan, paijaten kädenselkää ja lymfaten tämän kaulaa ja jalantynkiä. Niin kai lymfaterapeutit surevat.

Kaiken huipuksi äidillä on räikeä sifonkihuivi, jonka hän on ostanut Pietarista heidän käydessään siellä risteilyllä minulta salaa. Arvelivat ehkä, että tungen mukaan ja höpötän inkeriläisyydestä ja kyselen ei-toivottuja kysymyksiä siitä, tuntuvatko torimyyjien eleet äidistä kotoisilta. Sifonkihuivi on sen verran riemunkirjava, etten oikein ymmärrä, miksi äiti semmoisen on haalinut. Mutta ehkä hän on tullut hulluksi nyt kun kooma on tullut pitkäksi vieraaksi. Äiti on ostanut huivin isoäidille, joka ei tietysti koomaltaan tajua mitään. Äiti sivelee isoäidin kasvoilta hikeä huivilla. Me muut emme näe hikeä.

"Maria niin rakasti sileitä kankaita", toistelee äiti itsepäisesti kutsuen isoäitiä nimellä, jota tämä rakasti mutta jota kukaan ei hänestä käyttänyt. Tunteettomille savolaisille tämä oli aina Maikki ja äidille äiti ja minulle isoäiti. Isä ei koskaan oivaltanut, kuinka nimi Maikki oli vastenmielinen. Äidin siinä tuntikausia sivellessä ja paijatessa tajuan, meidän kävellessämme isän kanssa rantoja pitkin ja ollessamme enimmäkseen vain hiljaa, että tavallaan äidissä on samaa kuin isoäidissäkin. Hillitöntä hulluutta. Äiti ei riko lautasia vihoissaan eikä purskahtele itkuun tuon tuosta, eikä ainakaan hauku kadulla tuntemattomia, jos nämä katsovat nenäänsä pitkin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan, että koomapotilas ei tajua mitään. "Sielu on vielä siinä huoneessa ja se tietää", äiti toistelee.

Illalla istun vaaleanpunaiseksi rapatun tiilitalon, vuodelta 1914, yleinen sauna, parvekkeella ja läiskin kuoliaaksi itikoita. Lopulta auto kaartaa pihaan ja isä taluttaa äidin sisään ikään kuin äiti se tässä olisikin sairas.


Samassa annan kaiken anteeksi. Sen, kuinka äiti ei suostu uskomaan, että beige ihovoidepurkin kyljessä sanotaan beez tai että boutique butik. Sanokoon ne beige ja boutikue jos haluaa. Parin viikon päästä on hautajaiset ja äiti raivostuu, kun kieltäydyn osallistumasta heidän kukkavihkoonsa. Kerään pientareilta omat kukkani, ne, joiden sielut olen tässä samassa talossa oppinut tuntemaan. Ajattelen äidin isoveljeä, joka syntyi kuolleena ja josta isoäiti sanoi, että ensimmäisen lapsen olikin olla sopimatonta olla poika, joten hyvä näin.

Kirkossa olen vihainen äidille tämän itkiessä, olen vasta kaksikymmentä enkä tajua, miksi tämän pitää tehdä sellainen numero tunteistaan. Ikään kuin isoäiti ei olisi sanonut joka ikinen päivä toivovansa, että yöllä Jumala ottaisi häneltä kaiken kivun ja kärsimyksen pois ja että hän pääsisi taivaaseen oman isänsä ja äitinsä luokse ja näkisi ehkä myös R:n, joka oli ainoa mies, jota hän oli elämässään rakastanut, eestiläinen R, jonka hän tunsi ennen sotaa ja joka soitti haitaria niin että polvet vetelöityivät. En ihmettele, että täti suuttui isoäidin päiväkirjoista niin kovasti tämän kuoltua ja tädin omittua ne. Ei vain se, että on avioerolapsi, vaan vielä tietää, ettei oma äiti ole koskaan rakastanut isää olosuhteiden pakossa.

Ne ovat vain sanoja. Itse en olisi sanonut niin. Isoäiti sanoo ukille joka ilta baibai, he hymyilevät. Sitten hän menee alakertaan omaan huoneeseensa, jota kutsuu neitsytkammariksi. Kammarissa luetaan rukous, jossa muistetaan pyytää Taivaan Isältä ukille elinvuosia. Mutta ukin pornopelikorteista lipaston laatikossa hän ei pidä, vaan huutaa, että pitääkö tuota saastaa jättää lapsen löydettäväksi noin esille. Joskus isoäidin lipastosta, siitä valkeasta, jonka hän itse teki eräänä kesänä jouten ollessaan tyttöjen jo muutettua pois kotoa, ja joka nyt on meidän sänkymme vieressä makuuhuoneessamme, löytyy kirjeitä, joiden kirjaimet ovat vieraita. Isoäidin lipastossa on vain kaikkea kaunista ja tuoksuvaa. Kielosaippua, ruususaippua ja jasmiinisaippua, noin alkajaisiksi, itse virkattuja pitsejä. Jos on oikein kiltti, saippua otetaan pahvikotelosta esiin ja sitä saa haistella.

En itke hautajaisissa. Illalla kampaan pitkiä hiuksiani sen peilipöydän ääressä. Hiukset ovat olleet hautajaisissa nutturalla, ja siksi hiuslakasta kökkyräiset. Hautajaisissa jostain syystä hiukset eivät saa liehua eläväisen näköisesti, vaikka kuollutta ainetta ovatkin. En vielä tiedä, että se on viimeinen kerta peilipöydän ääressä. Viikon sisään ukki raijaa veljensä peräkärryllä kaatopaikalle kaikki kalusteet yläkerrasta. Vain neitsytkammarin kalusteet jäävät ennalleen, koska ukki ei pysty surultaan menemään sinne sisään, vaikka saakin lääkäriltä joitain pillereitä järkytykseen. Siksi saan pelastettua lipaston itselleni.

Hämmästyen totean, että ukki, jonka isoäiti on aina kuvannut naisia kunnioittamattomaksi ja suorastaan vihamieliseksi, menemättä tarkempiin kuvauksiin aiheesta ukki sängyssä, kiitos vain, niitä en olisi itsekään mieluiten kuullut, on jollain tavalla rakastanut isoäitiä, vaikka aina välillä onkin tehnyt parhaansa piestäkseen tämän ja häpäistäkseen tämän julkisesti. On kuin ukista olisi otettu ilma pois. Ehkä se on vain syyllisyyttä, sillä jo parin kuukauden päästä ukki esittelee uuden ystävättärensä, joka sattumoisin asuu samassa osoitteessa, jota isoäiti on tyttärilleen kironnut jo jonkun aikaa sen savolaisluntun osoitteena.

Äiti ja äidin sisko eivät suostu tapaamaan ystävätärtä, jota ukki on tunkemassa sukulaisvierailulle. Luulen, että äiti pelkää heittävänsä lautasia seinään isoäidin tapaan, jos se nainen tunkee hänen kotiinsa. Me tapaamme ukin naisen ja totean välittömästi, ettei tästä tarvitse kantaa huolta. Nainen on yhtä yksinkertainen kuin ukki, yhtä tarinaton ja arkipäiväinen. Hän puhuu silkkaa savoa, siivoaa kotinsa huolellisesti eikä taatusti kiroile eikä heittele lautasia. Hänessä ei ole ripaustakaan raivotarta. Ja mikä tärkeintä, ukki ei juo hänen seurassaan. Itse asiassa, nainen vetää minut sivuun ja kysyy, onko se totta, että ukki muka juo, kun hän luuli tätä raittiiksi. Mutisen jotain epämääräistä hämmentyneenä. Ukkiko muka ei joisi?

Äiti ei ymmärrä, miksen ole vihainen ukin ystävättärelle. En osaa olla. Asia ei kuulu minulle. Jos ukille rukoillaan pitkää ikää, myöhemmin isoäiti yksin kun ilmoitan, etten voi valehdella Jumalalle uskovani häneen, enkä voi pelleillä teeskennellen rukoilevani ei-miltään suuria asioita, eikö pidä ilahtua kaikesta, mikä pitkittää tämän ikää? Kuten rakastaminen ja ilo siitä, että saa olla kaltaisensa kanssa. Jos isoäiti ei sitä itse tilanteeltaan pystykään näkemään, jos hän ei tajua, ettei kyse ole hänen nöyryyttämisestään vaan siitä, että ukki kaipaa myös lempeää ymmärrystä ja yksinkertaisuutta, mitä isoäidillä ei ole antaa, emmekö me muutkaan saisi sitä tajuta? Eihän lojaalius voi olla silmien sulkemista tosiseikoilta. Jos tämä on keino siihen, että ukki ei juo ja pysyy hyvällä tuulella, miksi ei?

Kyllä minäkin itken eräässä kohdassa. Se on kohta, jossa isoäidin hiukset ovat lyhentyneet. Jälkeenpäin ajattelen, että se tapahtui vasta sairaalassa, mutta kun selaan valokuvia, huomaan isoäidin hiusten lyhentyneen jo aiemmin. Ja isoäiti ei ole ilkeä eikä ivallinen, kuten usein, vaan ottaa leuasta kiinni ja katsoo syvälle jonnekin silmien ohitse, sisään, ja sanoo, että sinä saat sellaiset hiukset ihan koska vaan itse tahdot. Mutta joskus kun koskoo liikaa, eikä jaksa kammata, on parasta leikata hiukset helppohoitoisiksi.

Mietin säännöllisin väliajoin, leikkauttaisinko hiukseni. En nyt, kun jalka on kipeä - tämähän on vain fyysinen kipu - vaan silloin, kun hiukset ovat auki ja joku viheltää niille kadulla, tai tulee seuralaisen kanssa riitaa siitä, onko okei, jos joku toinen mies käpälöi hiuksiani, jotka kuitenkin ovat tunnottomat ja kuollutta kudosta, tai kun on talvi ja sisällä kylmää ja menee monta tuntia, että ne kuivuvat enkä siksi haluaisi mennä suihkuun ja sitten ne roikkuvat naamanviertä pitkin niin, että kaikissa kuvissa näyttää lihavalta kaljulta linnulta. Ja sitten muistan sen ilon siinä visakoivuisen, yksinkertaisen kolmipeilisen pöydän äärellä, kun isoäiti istuutuu ja avaa nutturansa ja kääntää sivupeilit kuvastamaan takaraivoaan ja ojentaa vaaleanpunaisen kamman, ja sitä työntää kätensä löyhään kimppuun ja ravistaa sen auki ja joka puolella lentää punaisia suortuvia, jotka rätisevät sähköisinä. Ensimmäistä takkua, ja kirkaisua koskoo koskoo.

Toisinaan, kun kiskoo harjan hiuksiensa läpi, saaliina on tukko epämääräistä sotkua, jonka takaraivo on hiertänyt tyynyä vasten tai olkahihna olkapäätä vasten. Pieni pala hiushuopaa. Se on helppoa heittää tunnotta kissanvessanroskikseen kompostoitumaan. Mutta jos minulla olisi suortuva isoäidin hiuksia, säilyttäisin sitä. Ei ole. On vain lipasto, ja kristallikaulanauha, joka on niin pramea, ettei sitä voi pitää missään. Ja nimet, kasvien nimet, ja mihin niitä käytetään.

Ne hiukset ovat kadonneet aikaa sitten.