Lehmuskujan aallokon alla

Vietämme eläköön pikkukaupunkielämä -päivää aivan spontaanisti.

Ensin pyöräilen radanvartta Kluuvin työkkäriin näyttämään todistuksen, jonka sain kirjastotyöstäni. Ja sitten takaisin, ja syömme mansikoita kauramaidossa kumpikin omaa läppäriään rääkäten. (Oikeastaan molemmat ovat Kissan, toinen oma ja toinen työkone.) Kävelemme siirtolapuutarhan ympäri levollisesti, käsi kädessä. Metsässä, päänkorkuisten heinien keskellä, emme suutele, vaikka ajattelen koko ajan: suutelesuutelesuutele. Kissa ei edelleenkään lue ajatuksiani vaikka ne ovat eleissäkin läsnä selkokielellä.

Kotona avataan parvekkeenovi kissoille, jotka hiipivät sykkyräksi korituoliin. Kaivan ompelukoneen esiin ja paikkaan haarat useista Kissan housuista ja lyhennän yhden paitapuseron hihat, kun hihansuut ovat menneet aivan repaleille. "Aika lyhyet hihat teit. Onkstää liian rokkerin näköinen nyt?" voivottelee aina kiittämätön mies. Ei se mitään. Käsityönumero seiskalla en odotakaan kiitoksia. "Vanhalta ukoltako sä haluaisit näyttää?" Oikeasti se on tyytyväinen kun saa olla teini vielä pari vuotta ja käy monta kertaa katsomassa eteisen pikku peilistä, ainoasta, josta näkee muutakin kuin pään.

Ompelukoneen ainoa neula katkeaa erään farkun haarasaumaan ja omat paitani jäävät taas korjaamatta. Ehkä talvella. Tuskistelen aiheesta ja narisen Kissan housujen haarojen korjausten runsautta ja säännöllisyyttä, vaikka oikeasti olen tietysti aivan tyytyväinen siihen, että minulla on pyöräilevä ja sikäli ekologinen, kuntoisa ja sutjakka puoliso. Kissa lupaa viedä syömään, mutta haluan jo uimarannalle. Teemme kompromissin: ensin syömään, sitten yhdessä uimaan.

El Karimin moussaka on yhtä taivasta kuin aina. Terassi hehkuu kuumuutta ihanasti. Hiki otsalla lapamme ruokaa naamaan, tuskin toisiamme vilkaisten, ja sitten olemme valmiit. Viereisessä pöydässä omistaja itse juo emalipannusta egyptiläistä kahvia parin ystävänsä kanssa. Heidän kieltään on hauskaa kuulla. Mutta on jo mentävä, kesä ei odota missään yksittäisessä paikassa.

Kissa tahtoo uimarannalle Käpyläntien kautta. Ajaessa rinnakkain puhumme elämisen pikkukaupunkimaisuudesta. Usein muualla asuvat kuvittelevat, että Helsingissä eletään jotain hailaiffia, tai että täällä on aina kiire. Joskus on, uimarannalle lempiravintolan terassilta. Puutalot tönöttävät puutarhoissaan, en muista menemmekö lievää ylä- vai alamäkeä.

Uimarannalla on jo harvempaa, jotkut lomat ovat loppuneet. Pikkupojat läiskähtelevät kallionlaen hyppytornista jokeen. Rantatietä valkeissa vaatteissa pyöräilevä nainen näyttää varjoteatterin hahmolta, joka liikkuu liukuen siluettipensaiden halki ja lävitse. Laihat bikinitytöt polttavat röökiä ja kikattavat. Toisella on varvaskoru. Rastamiehen tyttöystävä ui huivi päässä. Vedessä mesoaa myös vahvasti humaltunut viisikymppinen pariskunta kaikki vaatteet päällä. Rantaan päästyään telttamainen nainen märässä intianpuuvillamekossaan nojaa selkäänsä kallioon ja torailee miehensä kanssa.

Emme koskaan pääse uimaan, sillä pilvet peittävät auringon juuri kun alan olla tarpeeksi kuuma upottautuakseni lauhdealtaaseen. Sitten alkaa sataa, ja tiet eroavat. Kissa menee saunomaan Saunahullujen kanssa, minä pyöräilen sateista joenvartta Lahdentien loppuun, ylitän tien ensimmäisistä valoista ja jatkan märkää, kohisevaa lehmuskujaa pitkin.

Siitä pitäen, kun pikkutyttönä luin, että lipizzanhevoset ovat saaneet nimensä paikasta, Lipicasta, joka puolestaan tarkoittaa lehmusta - Lipicassa on pitkiä lehmuskujia - olen tahtonut asua lehmuskujan varressa. Nyt asun. Lehmuskujaa kotiin kulkemisessa on vissi laatunsa, joka jarruttaa muuttosuunnitelmia yhtä paljon kuin remonttiväsymys, joka on aistittavissa edelleen täällä asutun seitsemän vuodenkin jälkeen.

Sataa ja sataa ja sataa. Kissat nukkuvat olohuoneen pöydällä eli keittiön pöydällä eli kirjoituspöydällä, joka tänne muutettuamme on sänkymme kahden kuukauden ajan ennen kuin kyllästymme etsimään parisänkyä, joka läpäisee laatukriteerimme, ja ostaa läväytämme ensimmäisen kotimaisen sängyn. Pöydällä nukkuu paremmin kuin sängyssä, pöydällä tanssii paremmin ja kirkasäänisemmin kuin lattialla (kyllä, pöydässä on steppikenkien liian löysien ruuvien tekemiä raappiumia ja se on syttynyt kahdesti juhlissamme tuleenkin vaikkei kyllä tanssistani), pöydällä kaikki sujuu paremmin.

On taas mesiangervoaika, vaikka liu'umme liian nopeasti sen loppua kohden. Enää mesiangervojen tuoksu ei edes huvita, monta vuotta oli niin, sen jälkeen kun se ensin itketti. Suhteiden loppuminen on vaikeaa ja kaikki loppuun liittyvä kipuilee. Exäni ei koskaan suostunut uskomaan, että hehkuttamani mesiangervojen tuoksu ei ollut salakielista kuvausta suhteesta, jonka hän arveli minulla olleen, ja jota ei vielä silloin ollut. "Ei sun lainen tyttö kirjota kuule mistään kukkien tuoksusta", hän mesosi. Minulle, joka oikeastikin menen mahalleni kuraan joka kevät tervehtiäkseni posliinihyasintin makean hengityksen. Kuinka joku voi katsoa niin tarkasti ja olla näkemättä jotain niin olennaista?

Onneksi sentään Kissa uskoo, että tarkoitan mitä kirjoitan, vaikka välillä sanoilla onkin paskamaisia konnotaatioita. En ole ihmisiä, jotka jaksaisivat käyttää elämänsä vihjailemiseen, vaikka toisinaan koetankin sanoa jollekulle jotain sanomatta asiaa ääneen. Mutta silloin en taatusti hämää sanoilla vaan olen ihan hiljaa verbaalisesti. Kummallinen asia, kummallinen aihe: miten millään, millä voidaan valehdella, voisi lohduttaa ja vakuuttaa? Yksi pääsykoekirjani toteaa Umberto Econ sanoin, että symboli on se, millä voidaan valehdella. (Tai ainakin, niin muistan sen toteavan. Missä sekin lie.)

Ja kuitenkin, mitä sitä tekee silloin, kun elämä on tyhjää? Ottaa kirjan ja lukee. Mutta ei sanoja tai symboleita, vaan tarinan ihmisistä, jotka elävät, rakastavat, hengittävät ja ajattelevat (vaikka kirjoissa harvemmin kärsivätkään ripulista tai pahanhajuisesta hengityksestä) ja ympäristöstä, joka kehystää heidät yhtä läpitunkevasti kuin auringon lämpö tai sade, tunkeutuen ihonalisiin kudoksiin näennäisen viattomana, kuumentaen tai viluttaen. Kissa lukee rannalla ikuisesti, tai ainakin niin kauan kuin elän, ennen, nyt ja huomenna, kirjaa jonka nimi on What would you die for. Koetan miettiä, kenen tai minkä puolesta kuolisin, mutten onnistu keksimään yhtään asiaa, jota voisin edistää kuolemalla näytösluonteisesti niin hyvin, että voisi sanoa diilin kannattaneen. Minusta ei ole Vapahtajaksi; ei ole mitään hävittävää. Kuolisin levätäkseni, mutta nyt ei väsytä.

Rannalla sentään saan suukon niskaan, ja Kissa pureekin, olkapäästä, sillä tavalla kun rakkaat eläimet järeksivät toistensa jäseniä julkisilla paikoilla. "Ei tää oo pikkukaupunkielämää", hän räpiköi vastaan. Helsingissähän on ihmisiä kaikkialta. Pikkukaupungeissa usein ei. Meidän kummankin vanhemmat ovat lähteneet pikkukaupungeistaan, koska niissä meno on umpeaa, sisäsiittoista ja juoruilevaa. Me emme ole lähteneet minnekään. Täällä on hyvä olla, tässä on hyvä olla. Sadekin lakkaa. Illalla sauna.

En tunne oloani umpeaksi enkä sisäsiittoiseksi, vaikka vähän juoruileva taidan ollakin.