Nasun keritseminen ei ole palkitsevaa puuhaa niin kauan kuin koiratrimmeri surisee ja sitä on pideltävä rauhoittavasti silitellen kiinni. Mutta jälkeenpäin kaikki ovat iloisia, eikä Nasukaan kanna kaunaa lainkaan, kun kuonokoppa otetaan pois päästä. Se vain haluaa antaa pusuja ja hakea keppiä. Toivoisin, että pystyisin itse jokin päivä samaan mielentyyneyteen hammaslääkärin suhteen, olemaan spekuloimatta tämän piilosadismilla.
Edellisenä päivänä Nasu kävelee lyhyin askelin ja hengittää palkeena ja sen suusta roikkuva kieli on punainen palkeenkieli. Seuraavana, keritsemisen jälkeen, nakukoira jaksaa juosta ja riehua, riemuita ja tavoitella suuhunsa talutinta (mitä se ei saa tehdä, mutta minkä yrittämisestä olen joka kerta yhtä innoissani - vaikka koirasta on tullut tottelevainen ja se enimmäkseen uskoo, kun sitä kehotetaan tekemään jotain, se ei ole latistunut eikä menettänyt itseohjautuvuuttaan). Jätämme Mobutun kotiin nukkumaan hellettä tiehensä ja suuntaamme raajat kohti Arabianrantaa.
Rannalla tuulee vilvoittavasti ja pääsen taas hetkeksi kotiin. Käpylässä asuminen, niin mukavaa kuin onkin, on toistaiseksi näet eksotismia kasvillisuuden suhteen. Täällä metsässä kasvaa kuusta, joillain paikoin vaahteraa, metsätähtiä ja sen sellaisia. Rannalla, saaressa kasvaneelle ne ovat eksoottisia juttuja samalla tavoin kuin mäntykangas tai näsiäpusikkokin. Minun kotimaani on lieteranta, jossa kasvaa takkuisina tuppaina keltamaitetta, rantanätkelmää, hiirenvirnaa, suomenlahdennurmikohokkia, morsinkoa, rentukkaa, keltaista iiristä, merivirmajuurta ja pietaryrttiä, ja jossa ainoa puu on tervaleppä.
Koira käyhköää veteen, haluaa hakea kepin uiden kerta toisensa jälkeen. Seuraan kimalaisten liikkeitä tutuissa kukissa. Arabianrannalla kasvaa komeita pensaita rohtoraunioyrttiä. Mistähän se on sinne kerinnyt? Viime kesänä löysimme sieltä Kissan äidin kanssa myös lehtoängelmän, se oli ensimmäinen kerta, kun panin merkille sellaisenkin kasvin.
Kävellä jolkotamme eteenpäin. Nasu nyhtää juolavehnää suuhunsa. Koetan tarjota palsternakan lehtiä, mutta sitä ei kiinnosta. Jostain syystä se on addiktoitunut juolavehnään. En tiedä, haluaisinko edes selityksiä näille jostain syystä- ja mistähän-kysymyksille, vaikka ne taajaan pulahtavatkin mieleeni. Sinne mahtuu melkein minkälaisia kysymyksiä vaan. Mutta vastaukset, niitä on vain vähän. Elämä on liian lyhyt kaikkiin vastauksiin.
Nasu herättää huomiota kerittynä. Sen vinttikoiramainen charmi pääsee täysiin oikeuksiinsa. Sitä luullaan afgaanivinttikoiran kesäturkkiseksi pennuksi, mutta myös kalkkunaksi. Kiinnostava tulkinta, todentotta.
Tutkiessani kasveja - etenemme pysähdellen, Nasun rasittuneiden huokausten säestämänä - hihittelen päiväiselle ymmärtämättömyydelleni Kissan Googlen satelliittikuvainnostusta kohtaan. Kohottelen kulmiani, vaikka jaksan toisaalta itse lukea Suurta pohjolan kasviota tuntikaupalla vain masentuakseni siitä, että se kasvi, jonka luulin tunnistavani vuorenvarmasti poimulehdeksi, onkin itse asiassa kokonainen erilaisten poimulehtien perhe. No, ei pitäisi enää yllättyä tästä. Kissa taas masentuu siitä, miten harvoja paikkoja maailmassa tuntee. Minua masentaa se, miten huonosti tuntee ne paikat, joissa on asunut. Ei tiedä talojen suunnitelleiden arkkitehtien nimiä, kasveja eikä mitä eläimiä lähistöllä pesii. Lauttasaaressa näin ketunkin vasta sieltä pois muutettuani, ja vasta siinä vaiheessa kuulin, että se oli majaillut siellä jo pidempään, tai ehkä sitä ennen sen äiti tai isoäiti.
Lauhdutan Kissan masennuksen ehdottamalla, että käymme katsomassa Almerian kasvihuoneita. Suosittelen. Kirjoittakaa Googlen karttoihin Almeria, Spain, ja käykää lukemassa MOTin sivulta siitä, mistä espanjalaiset tomaatit, kesäkurpitsat ja muut tuorevihannestuotteet ovat tulleet jääkaappejamme sulostuttamaan. Kasvihuoneet näkyvät satelliittikuvassa yllättävän hyvin. Päätös olla tukematta Almerian riistovihanneksia sen kun vahvistuu.
Ne kasvihuoneet ovat melkein rannassa. Käveleeköhän rannalla kerittyjä espanjanvesikoiria?
ごっつんこ
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Onko Nasu vesikoira? Haluaisin varmaan seuraavaksi koirakseni sellaisen... Nyt on Pon ja keritsemistouhu oli ohjelmassa eilen! Samanlainen riehakkuus iski kun villa putosi. Sen karvaa ei saisi leikata, jos meinaisi näytteelyyn, mutta me ei totisesti meinata! ;)
Espanjanvesikoirat on ihania. Meillä on hoidossa silloin tällöin, kuten nytkin, poikaystäväni vanhempien vesikoira ja ah, kun on elämä kivempaa ja kevyempää ja omat murheet pienempiä.
Ei, Nasu-lousku on tallinnalainen katukoira, jonka alkuperästä ei tiedetä muuta kuin että sillä ei ollut meille tullessaan mitään hajua siitä, mitä ihmiset ovat, ovatko ne kilttejä jne. Eiköhän siis kadulle syntynyt sekarotuinen. Ja sen kyllä uskoo neidin dyykkaustaitoja katsellessaan - koira joka on tottunut pitämään huolen siitä, että ruokaa saadaan aina kun sitä sattuu haluamaan.
Onni on, että sillä on turkki, joka ei putoa, vaan kasvaa vaan. Samoin Mobutulla. Entisenä villakoiraihmisenä sellaiseen on tietysti helpompi suhtautua kuin karvojaan pudottavaan koiraan.
Lähetä kommentti