Yksipuolisuudesta ja ruokakokemuksista

Uudelleen alkanut pyöräileminen on yllättävän vaikeaa nyt kun oikea jalka on turvonnut jäniksenkäpälä. Kun on tottunut hoitamaan kaiken hienosäädön oikealla jalallaan, joka sitten kieltäytyykin muista kuin karkeista liikahduksista, pyöräilyn kaltainen toiminta on vaikeaa. Kun pyörän saa kulkuun, kaikki sujuu, mutta aloittaminen on jokseenkin vaivalloista. Syöksähdän nurmikolle ja parvekkeilla istuvat mummot tuijottavat raivokkaasti. Talon järjestyssäännöissä mainitaan, että nurmikoilla ja pihoilla yleensäkin oleskelu on sallittu lähinnä alle teini-ikäisille. En mahdu määritelmään, saati vielä filitsuni kanssa.

Toki tilanne on tuttu jo keväältä. Silloin muodostin melko nopeasti vasteen kivulle ja muutin kävelemistäni niin, ettei sattunut. Tämä kesä on ollut kesä, jolloin opetellaan olemaan ontumatta ja kävelemään taas tasapuolisesti.

Vaikka yhä enemmän epäilen, etten ole koskaan ollut erityisen tasapuolinen fyysisyydessäni. Kuten sanottua, oikealla jalalla kaikki on helpompaa. Ponnistaminen, stepin nopeat koordinaatiota vaativat kepeät iskut sekunnin murto-osan täsmällisellä ajoituksella, uuden oppiminen, kaiken aloittaminen. Jopa koirakoulussa, jossa opetettiin koiralle, kuinka se lähtee seuraamaan, jos pysähdyksestä lähdetään liikkeelle oikealla jalalla ja odottamaan, jos lähdetään vasemmalla, mokailimme Nasun kanssa koko ajan, koska minähän lähdin aina oikealla ellen aivan erityisesti keskittynyt jalkoihin. Eikä koirakoulussa voi keskittyä jalkoihin, ainakaan jos mukana on eläin, joka pelkää jokseenkin kuollakseen niitä kolmeakymmentä muuta koiraa. Stepissäkin usein astun vaikka oikealta jalalta oikealle jalalle, ihan sitä miettimättä, jottei vasenta hirviötä tarvitsisi ajatella laisinkaan.

Nyt tilanne on mutkikas. Oikea jalkaterä on ollut maaliskuun alusta vähän reppana. Kaikessa liikkumisessa vasemmasta jalasta onkin tullut moottori. Ikävä kyllä, moottorin hienosäädön kanssa on niin ja näin eikä toinen jalka oikein pysty säätämään raahautuessaan puolikuolleena lihana sokeaa vasenta peesaamassa. Huomaan päätyväni omalaatuisiin asentoihin ja liikeratoihin.

Toisaalta, tässähän se koordinaatio ja kehonkuva kehittyy. Tehdään näkymättömästä kyvyttömyydestä ensin näkyvä kyvyttömyys ja sitten ehkä kyky. Silti rassaa vähän se, että oikean jalan kuminauhajumppaputkeni keskeytyy. Vaikka jalalle voi varoen astua, se hemmetin kuminauha kulkee jumpa-asennoissa tietenkin juuri kahtia mennyttä niveltä painaen ja pusertaa silmät kiinni ja hien otsalle. Lupaan itselleni viikon tauon kuminauhajumpasta, ja lisään siskolta ja sen jälkeen vanhemmilta perityllä Total Gymilla vatkaamista. Sisko sai laitteen cheerleader-aikoinaan. Ehkä minustakin tulee vielä cheerleader.

Jos ei muuta, niin maailmankuvaltani.


On helppoa suhtautua positiivisesti yksipuolisuuden torpedointiin. Tällaisten harjoitteidenhan on todettu ehkäisevän dementiaa tehokkaasti. Sitä paitsi, lapsena piirsin, ja kun aloin kirjoittaa, kirjoitin vasemmalla kädellä peilikirjoitusta kunnes hyvää tarkoittava mummu kielsi moisen paholaismaisen touhun ja pakotti käyttämään oikeaa kättä. Sitä käytän edelleen, myös piirtämiseen. Joskus olen kokeillut vasenta, mutta se on harjoittamaton maalaisserkku. Hävetköön kyynärvarressaan. Mutta ehkä käsialani epäselvyys ja täydellinen jäsentymättömyys on seurausta väärästä kädestä? Toivoisin, että käsiala olisi selkeä tai edes vakiintunut, mutta kun ei ole. Joka ikinen kerta alkaessa kirjoittaa pitää ensin miettiä, millä käsialalla tämä teksti pitäisi kirjoittaa.

Tietokoneella kirjoittamisesta en silti pidä. Siinä käsiala katoaa kokonaan. Teksti voisi olla kenen tahansa tekemää. En osaa vielä pitää sitä hyveenä, mutta ehkä opin.

Joskus tulee mieleen, ovatko tällaiset kääntämisharjoitukset ehkä jollain tavalla kopioituneet mielen ja symbolienkin tasolle. Esimerkiksi suurta itsekkyyskeskustelua seuratessani en osaa olla hämmästymättä sitä, kuinka joku voi olettaa jonkun teon tai valinnan olevan täysin itsekäs tai täysin altruistinen. Onneksi elämä ei ole niin yksinkertaista. Ja lukee kirjoitusta, miksi joku tekee jotain, ikään kuin siinä olisi voitu ilmoittaa kaikki syyt tekemiselle. Älkää erehtykö koskaan lukemaan Veloenaa niin. Sillä minä en ole läpinäkyvä itsellenikään, vaikka tiedän itsestäni tusinoittain asioita, joita ette arvaisi, vaikka päällänne seisoisitte.

Kuten sen, että minusta jonkin käytännön perusteleminen sillä, että se on vanha tapa, ei ole kovin tyylikäs keino. Vanhoja tapoja on moneen lähtöön. Tämä pätee tietysti myös omiin vanhoihin tapoihin, joista osa muistuttaa kovasti teetahroja hampaissa: toivoisi, että olisi jokin kätevä instrumentti ja sitä hoiteleva ammattihenkilö, jolta voisi tilata ajan ja käydä raapututtamassa pois dispositiot satunnaiseen soijajäätelön yliannosteluun omalle lautaselle, nopeaan kiihtymiseen, laskujen maksamisen unohtamiseen, sateenvarjojen hukkaamiseen ja niin edelleen.

Eekku pyysi jo kauan sitten ruokakokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen. Olen ongelma, tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Laitan yleensä ruokaa ilman reseptejä, näppituntumalla, ruoillani ei ole nimiä ja parhaat maut ovat tietenkin itse tehtyjä. Eihän kukaan muu tiedä niin hyvin tuota utooppista makua, jota jahtaan. Mutta listattakoon jotain eniveis.

Liha: Kun söin vielä lihaa, pidin kaikkein eniten sisäelimistä. Erityisesti trippa alla romana eli mahalaukku roomalaisittain on liharuoka, jota saatan toisinaan kaivatakin. Suomestahan mahalaukkuruokia ei saa. Pihveistä en ole erityisemmin välittänyt, paras syömäni pihvi on ollut hevosenlihaa ja melkein raaka.

Kala ja äyriäiset: En pidä kalasta ylipäänsä, mutta kun vielä söin sitä, eestiläinen savuhauki oli paras. Mustekalaruokia rakastin, kunnes luin mustekalojen älykkyydestä. Äyriäiset olivat minunkin kohdallani viimeinen eläin, jota söin empatiapuruitta. Kehitin aika joukon sinisimpukkasysteemeitä ennen kuin tajusin, että moraaliani vastaan toimiminen on älyllisesti liian rasittavaa jatkuakseen pidempään. Ei ole hyvä vihata itseään ja pitää itseään tahdoltaan niin heikkona.

Itse asia:
Yksi rakkaimmista ruokamuistoistani on se, kun syömme äidin tekemää borschkeittoa Annalassa puistonpenkillä käännettyämme juuri isän, äidin ja Kissan kanssa maan ylösalaisin kevään kunniaksi. Linnut kirkuvat, keitto on lämmintä, taivaan laakeudessa seilaa pilviä, ja äkkiä alkaa sataa. Jatkamme syömistä sateenvarjon ja tammen alla. Keittoon läiskii vettä. Ja se, kun syömme Antaverkan leirikeskuksessa Dodon organisaation koulutuspäivillä hlelem-keittoa. (Hlelemin ohje löytyy Kitty Morsen kirjasta The Vegetarian Table: North Africa. Kirja on muutenkin aivan jumalainen!) Tunnelma on innostunut ja chili saa silmät ja nenät vuotamaan. Tai se kerta, kun olemme retkellä Ilveksen kanssa Suomenlinnassa, mukanamme supersuuri kulhollinen runsaalla sitruunalla, ruusuvedellä, kapriksilla ja pinaatilla ryyditettyä couscoussalaattia. Meressä pulaamisen jälkeen, kalliolla bikineissä istuskellen ja Helsinki silmien eteen levittyen ruoka on parhaimmillaan. Tai ne lukemattomat kerrat El Karimissa, tämän vegaanisen moussakan kimpussa, vaaleanpunaisten seinien sisällä, vaihtelevalla kaveriporukalla. El Karim on niin lähellä kuvitelmaani taivaasta kuin olla saattaa, etenkin musiikin vatkatessa itämaiseen poljentoon. Myös New Yorkissa löysimme paikallisen El Karimin: rähjäisen Cafe Rakka -nimisen egyptiläismestan St. Marks Placella, joka romutti suunnitelmamme syödä joka ilta eri paikassa. Paikassa ei ollut muuta vessaakaan kuin henkilökunnan puolella ollut rähjäinen koppi. Silti palasimme ilta toisensa jälkeen ja naureskelimme Kissan kanssa sitä, että tuskin muut YK:ssa päivänsä viettäneet voisivat kuvitella illastavansa siellä romanttisesti kahden. (Minähän en toki ollut YK:ssa päiviä, vaan retkuilin museoissa ja luontaistuotekaupoissa ja kirjakaupoissa ja hyväntekeväisyyskirppareilla ja koetin soitella Barbara Sandrisserille.) Kävelin egyptiläiseemme päivälläkin iloissani hostellilta suuntaansa puolen tunnin matkan ihan vain saadakseni linnunpesäleivoksen. Mainittakoon myös, että pidän myös eteläitalialaisesta ruoasta. Vaikka varmasti olen sen jo maininnutkin. Ja grillaamisesta nuotiolla, en grillissä. Grillattu, tuliseksi chilipikkelsissä marinoitu tofu on taivaallista, kun savun haju tunkeutuu sen sisään. Ja itsetehdyt makirullat, erityisesti jos sisällä on itsekasvatettua Uchiki Kuri -kurpitsaa. Ja salaatti, aina kesäisin, kun sitä voi hakea tuoreena pellolta.

Koska ainut paikka, jossa olen käynyt Euroopan ulkopuolella, on New York, pohjoisafrikkalaisten, lähi-idän, intialaisten ja thairuokien harrasteeni on täysin netin ja kirjojen varassa.

Mikäpä sopisi sen paremmin. Kuvitelmaa kuvitelman päällä. Enkä osaa kaivata enempää. Ei osannut Immanuel Kantkaan, joka esitelmöi Königsbergin jossain herraseurassa Lontoon silloista käymättä koskaan kyseisessä kaupungissa. Muuten toki vertaamatta itseäni Kantiin kävelemisfiksaatiota lukuunottamatta. Minä en pidä kategorioista enkä käytä peruukkia.